Monen opiskelijan elämä on lähes pelkkää tietokoneen ruudun tuijotusta vieraalla paikkakunnalla.
Liisa Lonka
Moni meistä on kenties kokenut, että vielä keväällä koronan aiheuttamat poikkeusolot oli helpompi sietää. Valo lisääntyi, mentiin kohti kesää, ja ulkona saattoi sentään tavata melko turvallisesti ystäviä turvavälein. Syksyä kohti poikkeusaikaa on ollut yhä raskaampi kestää. Valo vähenee ja koronapandemian loppua ei ole näkyvissä, vaikkakin rokotusuutiset ovat antaneet pientä toivoa pimeän tunnelin päähän.
Paljon puhutaan ikäihmisten yksinäisyydestä rajoitusten keskellä, mutta myös nuorten aikuisten kohtalo on pandemian aikana ollut ankea. Yliopisto-opintojen tai ammatillisten opintojen suorittaminen etänä merkitsee isoja asioita kenties koko loppuelämälle.
Opiskelijaelämään perinteisesti kuuluvien "bileiden" puuttuminen on vain pieni osa tätä kaikkea. Läsnäolo luennoilla on ihan eri asia kuin läsnäolo tietokoneen ruudun ääressä. Luentojen ympärillä nuoret tapaavat toisiaan ja solmivat elinikäisiä ystävyyssuhteita. Kenties oppituntien aikana löytyy myös tuleva elämänkumppani, sillä opiskelujen välillä käydään lounaalla tai kahvilla ja keskustellaan kaikesta maan ja taivaan välillä.
Maailma, jossa yhteys ulkomaailmaan otetaan vain tietokoneen ruudun välityksellä, tarjoaa kaikki mahdolliset riskit syvenevälle yksinäisyydelle ja jopa syrjäytymiselle. Moni nuori on ihmetellyt tänä syksynä, miksi ylipäätään on turhaan hankkinut asunnon opiskelukaupungissaan ja maksaa asunnostaan kallista vuokraa. Samat luennot kun voisi tuijottaa ruudulta missä päin Suomea tahansa eli opiskelemaan olisi voinut jäädä kotiin. Kotiin jääminen puolestaan on sekin huono vaihtoehto: nuoren aikuisen elämään pitäisi kuulua luonnollisena osana itsenäistyminen ja kotoa pois lähteminen.