Erää­nä jou­lu­kui­se­na yö­nä val­von. En saa un­ta – en­kä rau­haa. Pääs­sä jys­kyt­tä­vät aja­tuk­set, jois­sa ris­tei­le­vät Ga­zan sota, ku­vat mur­tu­neis­ta ta­lois­ta ja lap­sis­ta nii­den al­la, sekä omat ar­ki­set asi­at. Yön pi­mey­des­sä on ai­kaa miet­tiä, lii­kaa­kin. So­dat ei­vät eh­kä tule maan­tie­teel­li­ses­ti mei­tä lä­hel­le, mut­ta ne ovat ol­leet mo­nel­la mie­les­sä. En lie­ne ai­noa, jon­ka aja­tuk­siin ovat hii­pi­neet ih­mis­koh­ta­lot yön hil­jai­sil­la tun­neil­la. Vaik­ka mi­ten yrit­täi­si, uu­ti­set lä­päi­se­vät hen­ki­set suo­ja­muu­rit. Ih­mi­nen on sel­lai­nen: tun­te­va ja tie­dos­ta­va. Kun jos­sain pe­lä­tään, sitä ot­taa her­käs­ti pa­lan kan­taak­seen. Toi­mit­ta­jan työs­sä olen kuun­nel­lut nuo­ria, jot­ka ker­to­vat tu­le­vai­suu­den toi­veis­taan, haa­veis­taan ja pe­lois­taan. Vas­tauk­sis­sa tois­tuu tun­ne, kuin­ka maa­il­ma näyt­täy­tyy pe­lot­ta­va­na, osin so­tien ta­kia. Sen rin­nal­la yk­si­näi­syys, syr­jin­tä ja toi­meen­tu­lo huo­let­ta­vat. Kel­paan­ko tai pär­jään­kö? Rii­tän­kö täl­lai­se­na kuin olen? Jos nuor­ten mie­les­sä ris­tei­lee ky­sy­myk­siä, riit­tää nii­tä ai­kuis­ten maa­il­mas­sa­kin. Täl­lä het­kel­lä kan­ne­taan huol­ta eri­tyi­ses­ti ter­veys­pal­ve­luis­ta. Pää­see­kö hoi­toon ja saa­ko apua, sil­loin kuin sitä tar­vit­see? Yk­si mu­reh­tii oman sai­rau­ten­sa kans­sa, toi­nen lä­hei­sen puo­les­ta. Kes­kus­te­lua käy­dään kii­vaas­ti eri alus­toil­la. Tämä kaik­ki tu­lee puo­les­taan hy­vin­kin lä­hel­le. Ja sii­hen maa­il­man mels­keen kes­kel­lä on tar­peen kat­soa: nuor­ten aja­tuk­siin, iäk­kääm­pien huo­liin, ih­mis­ta­ri­noi­hin ja yri­ty­suu­ti­siin. Se, mikä ei ylit­täi­si uu­tis­kyn­nys­tä val­ta­kun­nal­li­ses­ti, voi ol­la seu­dul­la asu­val­le elin­tär­ke­ää. Pai­kal­lis­jour­na­lis­mi puo­lus­taa paik­kaan­sa juu­ri täs­sä. Tun­nen ole­va­ni kun­ni­a­pai­kal­la seu­raa­mas­sa Py­hä­jär­vi­seu­dun elä­mää, kun su­kel­lan sii­hen tu­le­vi­na kuu­kau­si­na Ala­sa­ta­kun­nan toi­mit­ta­ja­na.“Niin pal­jon ku­vit­te­lee tie­tä­vän­sä vain täs­tä to­del­li­suu­des­tan­sa”, on He­le­na An­ha­va osu­vas­ti ru­nos­saan to­den­nut. Ke­sä­työn myö­tä osa on jo tut­tua, mut­ta pal­jon on var­mas­ti uut­ta­kin edes­sä. Yri­tän toi­mit­ta­ja­na kat­soa lä­hel­le, muis­ta­en sa­mal­la kau­em­pa­na ta­pah­tu­van ulot­tu­van tän­ne­kin – niin ilon ai­hei­na kuin val­vot­ta­vi­na aja­tuk­si­na.