Eu­ra, Hon­ki­lah­ti | Pu­nai­nen talo tö­nöt­tää kes­kel­lä met­sää Py­hä­jär­ven län­si­ran­nal­la, Ha­ve­rin ky­läs­sä. Pai­kas­ta ei voi ereh­tyä, sil­lä ris­teyk­ses­sä vie­raan toi­vot­taa ter­ve­tul­leek­si lo­hi­käär­me.

– Se on kuu­sen­juu­rak­ko, jon­ka isä toi tuo­hon kal­li­on pääl­tä. Hän löy­si luon­nos­ta muo­to­ja, joi­hin ai­na li­sä­si jo­tain, vaik­ka­pa sil­mät, tor­pan ny­kyi­nen omis­ta­ja, rau­ma­lai­nen Riik­ka San­to­nen ker­too.

Juha Kaita-aho

Pi­ha­po­lun var­res­sa ko­ho­aa ki­vi­paa­si. Sa­teen ja tuu­len piis­kaa­maan gra­niit­tiin on kai­ver­ret­tu Ar­vo San­to­sen suun­nit­te­le­ma vaa­ku­na: vää­rä­var­ti­nen vii­ka­te ja loi­mu­a­va tuli. Ne viit­taa­vat huh­ta­kas­ke­a­mi­seen – iki­van­haan vil­je­ly­muo­toon.

Ar­von kuol­tua vuon­na 2015 Riik­ka si­rot­te­li isän­sä toi­veen mu­kai­ses­ti hä­nen tuh­kan­sa muis­to­ki­veä ym­pä­röi­väl­le ton­til­le.

– Isä kuu­lui kirk­koon, mut­ta rak­kaus tä­hän paik­kaan sa­ne­li pää­tök­sen.

Ty­tär muis­te­lee, et­tä muis­to­ki­ven pai­kal­leen siir­tä­mi­ses­sä isä jou­tui tur­vau­tu­maan apuun. Muu­toin hä­nen ta­pa­naan oli teh­dä asi­oi­ta usein vii­mei­seen as­ti omin voi­min.

Niin­pä Ar­vo San­to­nen esi­mer­kik­si siir­si Huht­nii­tun tor­pan ny­kyi­sel­le pai­kal­leen sa­dan met­rin mat­kan yk­sin ja il­man ko­nei­ta.

– Naa­pu­ris­sa oli­si ol­lut trak­to­ri, mut­ta hän päät­ti pur­kaa puo­let ta­los­ta ja siir­si toi­sen puo­len ko­ko­nai­se­na tuk­kien ja lii­no­jen avul­la. Kun ky­syin, mi­ten se on­nis­tui, hän vas­ta­si, et­tä se­hän oli ala­mä­keä.

Torp­pa, jon­ka San­to­nen siir­si, oli hä­nen lap­suu­den­ko­tin­sa. Hän oli os­ta­nut sen omak­seen kas­vat­ti­van­hem­pien­sa kuol­tua.

Juha Kaita-aho

Vieraaseen taloon

Ar­vo San­to­nen syn­tyi sata vuot­ta sit­ten, vuon­na 1924. Kan­sa­kun­taa re­pi­nees­tä ve­ri­ses­tä si­säl­lis­so­das­ta oli ku­lu­nut kuu­si vuot­ta ja vas­tait­se­näis­ty­nyt Suo­mi oli yk­si Eu­roo­pan köy­him­mis­tä mais­ta – ke­hi­tys­maa mo­nel­la mit­ta­ril­la.

Ar­von elä­män valt­ti­kor­teis­sa ei ol­lut hur­raa­mis­ta: Isä oli saat­ta­nut ras­kaak­si kak­si nais­ta, ei­kä puo­li­son va­lin­ta osu­nut Ar­von äi­tiin. Nou­si­ai­sis­sa pii­ko­nut äi­ti luo­vut­ti Ar­von jo muu­ta­man vii­kon ikäi­se­nä tä­män iso­äi­din hoi­viin Hon­ki­lah­del­le. Mum­mo ei kui­ten­kaan pys­ty­nyt huo­leh­ti­maan vau­vas­ta, ja po­jan koh­ta­lo­na oli pää­tyä huu­to­lai­sek­si.

Huu­to­lais­jär­jes­tel­mäs­sä kun­ta luo­vut­ti ela­tus­ta vail­la ol­leen lap­sen hä­nen yl­lä­pi­dos­taan vä­hi­ten ra­haa vaa­ti­neel­le hen­ki­löl­le.

– Hal­vim­man tar­jouk­sen teh­nyt siis voit­ti, Riik­ka San­to­nen ki­teyt­tää.

Vi­ral­li­ses­ti huu­to­lais­jär­jes­tel­mä oli lo­pe­tet­tu Suo­mes­sa juu­ri edel­li­se­nä vuon­na, mut­ta käy­tän­nös­sä se jat­kui pit­käl­le 1930-lu­vul­le as­ti. Mo­nen huu­to­lais­lap­sen koh­ta­lo oli or­juut­ta muis­tut­ta­va, mut­ta Ar­vol­la kävi on­ni: hän pää­tyi al­le 2-vuo­ti­aa­na, use­am­man hoi­to­pai­kan kaut­ta kier­ret­ty­ään, Huht­niit­tuun. Siel­lä mä­ki­tu­pa­lai­set Jal­ma­ri ja Hil­ma Salo pi­ti­vät kas­vat­ti­po­jas­ta yh­tä hy­vää huol­ta kuin bi­o­lo­gi­ses­ta tyt­tä­res­tään.

Elä­män­sä eh­too­puo­lel­la kas­vat­ti­poi­ka ku­vai­li lap­suut­taan elä­män­sä on­nel­li­sim­mak­si ajak­si, vaik­ka per­heen elan­to oli­kin ol­lut tiu­kas­sa.

– Mo­net ky­läl­lä ei­vät edes tien­neet, et­tei isä ol­lut Sa­lo­jen oma poi­ka. Ties mi­ten hä­nel­le oli­si käy­nyt, jos hän ei oli­si voi­nut kas­vat­taa juu­ri­aan tä­hän, ty­tär poh­tii.

Arvo Santonen saunarannassa katselemassa aavalle Pyhäjärvelle, jossa hän nuorena kalasti paikallisessa nuottakunnassa.

Riikka Santonen

Ar­von ela­tuk­seen kar­hut­tiin ra­haa bi­o­lo­gi­sel­ta isäl­tä. Tä­hän liit­tyy ta­pah­tu­ma, jota San­to­nen ku­vai­lee vii­mei­ses­sä kir­jas­saan (2015) yh­dek­si var­hai­sim­mis­ta muis­ti­ku­vis­taan.

Kun elet­tiin pula-ai­kaa, myös isäk­si tuo­mit­tu pien­ti­lal­li­nen jou­tui ko­vil­le, kun jou­tui mak­sa­maan lap­sen­ruok­koa ja elät­tä­mään per­heen­sä. Tämä tuli pol­ku­pyö­räl­lä ha­ke­maan, jot­ta oli­si voi­nut hal­vem­mal­la kas­vat­taa ruok­ko­lap­sen­sa omas­sa per­hees­sä. Mut­ta sil­loin ta­pah­tu­man kes­ki­pis­tee­seen jou­tu­nut aset­ti vas­ta­lau­seen­sa ve­do­ten "oi­ke­aan" isään­sä ja sii­hen, et­tä hän joka ta­pauk­ses­sa pa­laa ko­tiin­sa vaik­ka­pa met­sien kaut­ta.

Huhtniittu on nykyisin Pirjo Santosen ja hänen Haverista kotoisin olevan puolisonsa kesäpaikka.

Juha Kaita-aho

Näkymä kuin sademetsästä

Puut kaar­tu­vat po­lun yl­le Huht­nii­tun pi­has­sa. Kent­tä­ker­ros ver­soo sa­ni­ais­ta, kor­tet­ta ja niit­ty­kuk­kaa – se­as­sa pe­ren­no­ja. Pi­han kas­vit ja siel­lä ha­vait­se­man­sa eläi­met Ar­vo San­to­nen on tal­len­ta­nut yh­teen kir­jois­taan.

Tor­pan en­ti­nen omis­ta­ja ha­lu­si, et­tä luon­to tu­lee pi­haan as­ti ja myös ty­tär ker­too kas­va­neen­sa aja­tuk­seen, et­tä kas­vit löy­tä­vät it­se pai­kan, jos­ta pi­tä­vät.

– Olem­me me sil­ti rai­van­neet­kin tääl­lä sii­ma­leik­ku­ril­la mie­he­ni kans­sa: en­nen tääl­lä näyt­ti vie­lä enem­män vii­da­kol­ta, Riik­ka San­to­nen to­te­aa.

Kas­vil­li­suu­den kes­kel­tä ko­ho­aa ra­ken­nel­mia, joi­ta luon­to vä­hi­tel­len ot­taa hal­tuun­sa: ai­tan ka­tol­la kas­vaa pak­su ker­ros sam­mal­ta, ja sam­ma­lil­la ovat peit­ty­neet myös pi­haa var­ti­oi­vat hah­mot.

– Isän tai­de­te­ok­set ovat al­ka­neet la­ho­ta. Ko­e­tam­me tu­kea nii­tä, mut­ta se oli­si ko­ko­päi­vä­työ­tä.

Ar­vo San­to­sen tai­teel­li­nen puo­li on jää­nyt mo­nil­ta pii­loon. Tai ai­na­kaan tai­de­pi­haa ei ole osat­tu ai­na yh­dis­tää hä­neen.

– Kun ker­ran se­los­tin Man­ni­lan il­ta­to­ril­la, mis­sä mök­ki­ni si­jait­see, joku to­kai­si, et­tä sii­nä­hän on sen hul­lun tai­tei­li­jan koti. Ker­ran puo­les­taan to­det­tiin, et­tä täs­sä­hän on sen po­lii­ti­kon mök­ki.

Tämän karppilammen Arvo Santonen kaivoi lapiolla pihan reunustalle.

Juha Kaita-aho

Ar­vo San­to­nen on kir­joit­ta­nut, et­tä hä­nen pi­han­sa "teel­mil­lä" oli alun pe­rin yleen­sä käyt­tö­tar­koi­tus, kun­nes ra­ken­ta­mi­sin­to vei men­nes­sään. Riik­ka San­to­nen muis­taa lap­suu­des­taan, et­tä Huht­nii­tun piha he­rät­ti kiin­nos­tus­ta ohi­kul­ki­jois­sa, esi­mer­kik­si lä­hei­sen Sie­ra­vuo­ren mök­kei­li­jöis­sä. Muu­ta­ma vuo­si sit­ten pi­ha­pii­ri pää­si myös ITE Sa­ta­kun­nas­sa -te­ok­seen, kun joku vink­ka­si sii­tä kan­san­tai­teen kar­toit­ta­jil­le.

ITE on ly­hen­ne sa­nois­ta it­se teh­ty elä­mä. Rii­kan mu­kaan sa­nat ku­vaa­vat hy­vin hä­nen isään­sä ja tä­män te­ok­sia.

– Isän koko elä­mä on näh­tä­vis­sä tääl­lä Huht­nii­tus­sa.

Kivisen polun raivaaja

Lu­ke­mi­ses­ta naut­ti­nut Ar­vo viih­tyi kou­lus­sa Man­ni­las­sa, "nel­jän ki­lo­met­rin met­sä­tai­pa­leen pääs­sä" ko­toa. Kan­sa­kou­lun jäl­keen hän oli eh­ti­nyt toi­sen vuo­den jat­ko­kurs­sil­le saak­ka, kun syt­tyi sota. Nuo­ru­kai­nen viet­ti tal­vi­so­dan ra­jun pak­kas­tal­ven "mot­ti­met­säs­sä" polt­to­pui­ta teh­den.

Vä­li­rau­han jäl­keen al­koi kol­me vuot­ta kes­tä­nyt jat­ko­so­ta. 18 vuot­ta täy­tet­ty­ään Ar­vol­le­kin tuli käs­ky rin­ta­mal­le täy­den­nys­mie­hek­si.

Sota jät­ti nuo­ru­kai­seen läh­te­mät­tö­mät trau­mat. Näin hän muis­te­li mie­leen jää­nein­tä ta­pah­tu­maa rin­ta­mal­la vii­mei­sen kir­jan­sa lop­puun kir­joit­ta­mas­saan pie­noi­se­lä­mä­ker­ras­sa – ikään kuin ul­ko­puo­lel­ta elä­mään­sä tar­kas­tel­len.

Se oli to­del­la etu­lin­ja, sil­lä kak­si kor­sua oli kes­kel­lä laa­jan suon saa­re­ket­ta. Sii­hen vi­hol­li­nen teki ajoit­tain pik­ku hyök­käyk­siä ot­taak­seen van­ke­ja. Tuos­sa kor­sus­sa hän eh­ti ol­la muu­ta­man vii­kon ja ope­tel­la var­ti­o­pal­ve­lus­ta, kun taas tul­tiin. Kun hän oli me­nos­sa juok­su­hau­dan var­ti­o­pai­kal­le, sin­ne hei­tet­tiin kä­sik­ra­naat­ti. Sii­nä ti­lan­tees­sa hän sai sho­kin ja pa­ko­kau­hun. Hän muis­ti vain, et­tä joku, eh­kä si­säi­nen ää­ni, huu­si: pa­koon.

So­ti­laal­la ei ol­lut muis­ti­ku­vaa rä­jäh­dyk­sen jäl­kei­sis­tä ta­pah­tu­mis­ta, mut­ta kym­me­niä vuo­sia myö­hem­min kor­su­ka­ve­ri ker­toi hä­nen pa­en­neen avo­nai­sel­le suol­le, jos­ta hä­net nou­det­tiin. Seu­rauk­se­na oli kun­toi­suus­luo­kan pu­dot­ta­mi­nen he­vos­mie­hek­si.

En­nen neu­vos­to­lii­ton suur­hyök­käys­tä ke­säl­lä 1944 Ar­vo pää­si lo­mal­le, jol­ta ei enää pa­lan­nut rin­ta­mal­le. Poik­keus­ta­paus hän ei ol­lut, sil­lä jat­ko­so­dan pe­rään­ty­mis­vai­hees­sa kä­py­kaar­ti­lai­sia on ar­vi­oi­tu ol­leen pe­rä­ti 12 000.

Tap­pi­ol­li­sen so­dan luon­tee­seen ja rau­ha­neh­toi­hin kuu­lui, et­tei sii­tä seu­ran­nut ran­kai­sua.

Tyt­tä­rel­leen Ar­vo San­to­nen ei so­das­ta kos­kaan pu­hu­nut. Ky­sy­mi­nen ai­heis­ta, jois­ta isä ei ha­lun­nut pu­hua, oli myös tur­haa.

– Jos hän ei ha­lun­nut vas­ta­ta jo­hon­kin ky­sy­myk­seen, hän vain kat­soi päin ei­kä pi­hah­ta­nut­kaan.

Isän elä­män vai­heet ko­ko­nai­suu­des­saan sel­vi­si­vät tyt­tä­rel­le vas­ta hä­nen vii­mei­ses­tä kir­jas­taan.

Tukkimetsästä korkeakouluun

So­dan jäl­keen Ar­vo kes­kit­tyi met­sä­töi­hin ja ka­las­tuk­seen Py­hä­jär­vel­lä.

– Isä toi­mi pai­kal­li­sen nuot­ta­kun­nan nok­ka­mie­he­nä. Tila ei yk­sis­tään elät­tä­nyt, jo­ten ela­tus­ta piti ha­kea muu­al­ta.

Polkupyörä oli Arvo Santosen ajoneuvo auton sijaan.

Riikka Santosen kotialbumi

Ar­vo oli kui­ten­kin myös kiin­nos­tu­nut yh­teis­kun­nas­ta ym­pä­ril­lään ja luki pal­jon: hä­nes­sä pa­loi halu tie­tää asi­oi­ta.

San­to­nen suo­rit­ti Kan­san­va­lis­tus­seu­ran kir­je­o­pis­ton kes­ki­kou­lun kurs­sin ja kou­lut­tau­tui sit­ten nuo­ri­so­lii­kun­ta­neu­vo­jak­si. Ke­sät 1956–64 hän toi­mi Hon­ki­lah­den kun­nan lii­kun­ta­oh­jaa­ja­na.

– Sii­tä mo­net isän vie­lä­kin muis­ta­vat.

Vä­hä­vä­ki­sil­lä ei vie­lä 1950-lu­vul­la ol­lut juu­ri mah­dol­li­suuk­sia kou­lut­tau­tua ja ede­tä ural­laan. Ar­vo löy­si kui­ten­kin opis­ke­lu­väy­län kan­sa­no­pis­tos­ta, Työ­vä­en Aka­te­mi­as­ta, jos­ta tie joh­ti his­to­ri­an opin­toi­hin yh­teis­kun­nal­li­seen kor­ke­a­kou­luun. Ny­ky­ään opi­nah­jo tun­ne­taan ni­mel­lä Tam­pe­reen yli­o­pis­to.

– Se oli en­sim­mäi­nen yli­o­pis­to, jo­hon mui­den­kin kuin yli­op­pi­lai­den oli mah­dol­lis­ta pääs­tä opis­ke­le­maan, Riik­ka San­to­nen va­lot­taa.

Vuon­na 1971 huu­to­lais­poi­ka väit­te­li toh­to­rik­si ai­hee­naan pien­vil­je­li­jöi­den jär­jes­täy­ty­mi­nen. Tyt­tä­ren mu­kaan ny­ky­päi­vä­nä har­van tar­vit­see enää pon­nis­taa yh­tä suur­ta so­si­aa­lis­ta loik­kaa.

Toh­to­rius ei nous­sut hat­tuun pien­vil­je­li­jä­per­heen po­jal­la, jon­ka iden­ti­teet­ti oli ra­ken­ta­nut suo, kuok­ka ja Jus­si -tyyp­pi­sel­le pe­rus­tal­le: Ar­vo ei tyt­tä­ren mu­kaan juu­ri kos­kaan os­ta­nut uu­sia vaat­tei­ta tai ta­va­roi­ta ei­kä heit­tä­nyt mi­tään van­haa me­ne­mään. Luon­non­va­ro­jen tuh­laa­mi­nen oli hä­nel­le mah­do­ton aja­tus – ku­ten mo­nil­le muil­le­kin men­nei­den su­ku­pol­vien edus­ta­jil­le.

– Isäs­tä nä­kyi lop­puun as­ti köy­hyys ja al­keel­li­nen elä­mä. Kaik­ki na­run­pät­kät sääs­tet­tiin, per­heen ai­nut lap­si muis­te­lee.

Arvo Santonen harrasti keskipitkän matkan juoksua piirimestaruustasolla 1950-luvulla.

Juha Kaita-aho

Elä­mä­na­sen­ne juon­si lap­suu­den köy­hiin oloi­hin, jois­sa oli opit­tu kor­jaa­maan rik­ki men­neet asi­at uu­den os­ta­mi­sen si­jaan.

Pa­ra­dok­saa­lis­ta on, et­tä Ar­vo San­to­nen per­hei­neen asui pit­kän pät­kän elä­mäs­tään Suo­men äve­ri­äim­pä­nä pi­de­tys­sä kau­pun­gis­sa, Kau­ni­ai­sis­sa: siel­lä toi­mii Työ­vä­en Aka­te­mia, jo­hon hän pää­tyi kir­jas­ton­hoi­ta­jak­si.

Arvo Santonen on ikuistettu tuvan seinälle ripustettuun öljypastellityöhön. Teos on maalattu vuonna 1997, kun Santonen toimi kansalaisopiston valokuvamallina. – Alasatakunnassa oli aikanaan maalaajan ilmoitus, jossa kysyttiin, tunnistaako joku henkilön. Hän oli muuttamassa pienempään asuntoon ja luopui teoksesta. Naapuri tunnisti isän heti, Riikka Santonen kertoo.

Juha Kaita-aho

Jää­des­sään eläk­keel­le vuon­na 1987 Ar­vo päät­ti muut­taa ta­kai­sin lap­suu­den mai­se­miin­sa: Riik­ka oli 16-vuo­ti­as lu­ki­o­lai­nen, kun per­he muut­ti Eu­ran Tolp­pa­mä­keen.

Monipuolinen kirjailija

Ar­vo San­to­nen ei kos­kaan ha­keu­tu­nut aka­tee­mi­siin pii­rei­hin. Sen si­jaan hän pää­tyi te­ke­mään omia tut­ki­muk­si­aan, joi­den ai­heet löy­tyi­vät työ­vä­en his­to­ri­as­ta, mut­ta myös Eu­ran, Hon­ki­lah­den ja Ha­ve­rin pai­kal­lis­his­to­ri­as­ta. Tyt­tä­ren mu­kaan hän teki mik­ro­his­to­ri­al­lis­ta tut­ki­mus­ta jo en­nen kuin sii­tä tuli val­ta­vir­taa his­to­ri­an­tut­ki­muk­ses­sa.

– Isä ha­lu­si kat­soa lä­hel­tä näh­däk­seen kau­as.

Myö­hem­min kir­joi­hin tuli mu­kaan myös fi­lo­so­fis­ta poh­din­taa, luon­to­ai­hei­ta, pai­kan­ni­mien al­ku­pe­rän ar­vai­lua ja fik­ti­o­ta. Vii­mei­sen kir­jan­sa Ih­mi­sen on­gel­mat – on­gel­mien ih­mi­set kir­jai­li­ja sai kä­teen­sä vain viik­koa en­nen kuo­le­maan­sa.

Ty­tär ker­too lu­ke­neen­sa te­ok­sia va­li­koi­vas­ti siel­tä tääl­tä: suu­ria mää­riä ei pys­ty ker­ral­la ah­mi­maan.

– Isän kir­joi­tus­tyy­li on mel­ko ras­kas­ta lu­et­ta­vaa.

Elämää Huhtniitussa

Ny­ky­ään Huht­niit­tu on Riik­ka San­to­sen ke­sä­mök­ki, jon­ne hän ve­täy­tyy tai­teen pa­riin. Ke­sä­paik­ka on his­to­ri­al­li­sia pu­ku­ja työk­seen val­mis­ta­val­le kä­si­työ­läi­sel­le mo­nel­la ta­paa tär­keä: on­han hän löy­tä­nyt puo­li­son­sa­kin Ha­ve­ril­ta.

Lap­se­na Riik­ka viet­ti ke­sän­sä ai­na Py­hä­jär­ven ran­nal­la, sil­lä isä ei kos­kaan op­pi­nut naut­ti­maan kau­pun­kie­lä­mäs­tä. Äi­ti Pir­jo San­to­nen puo­les­taan ei ol­lut sa­maan ta­paan luon­toih­mi­nen.

Huhtniittu on nykyisin Pirjo Santosen ja hänen Haverista kotoisin olevan puolisonsa kesäpaikka.

Juha Kaita-aho

Van­hem­pien avi­o­liit­to ei tyt­tä­ren mu­kaan ol­lut au­voi­nen. Jo taus­tat oli­vat eri­lai­set: isä oli köy­his­tä olois­ta pon­nis­ta­nut työ­vä­en­liik­keen kan­nat­ta­ja, äi­ti 11 vuot­ta nuo­rem­pi por­va­ris­per­heen ty­tär kai­nuu­lai­sis­ta vaa­ra­mai­se­mis­ta.

Pir­jo San­to­nen oli toi­mit­ta­ja, joka laa­ti myös suu­ren mää­rän pai­kal­lis­leh­tien his­to­riik­ke­ja – mu­kaan lu­kien Ala­sa­ta­kun­nan.

Van­hem­pia yh­dis­ti tyt­tä­ren mu­kaan kiin­nos­tus his­to­ri­aan ja mat­kai­luun. Yh­des­sä he ei­vät kui­ten­kaan mat­kail­leet.

– Isä mat­kus­ti ai­na jon­ne­kin ja äi­ti jon­ne­kin ja minä olin jom­man kum­man mu­ka­na.

Kun kou­lu­to­ve­rit mat­kus­ti­vat ran­ta­lo­mil­le, vei­vät Ar­von ja Rii­kan mat­kat muun mu­as­sa Gruu­si­aan ja Ju­gos­la­vi­aan.

Mi­ten Ar­vo ja Pir­jo sit­ten 1960-lu­vul­la oli­vat löy­tä­neet toi­sen­sa? Sitä he ei­vät kos­kaan pal­jas­ta­neet tyt­tä­rel­leen. Sen ver­ran äi­ti Rii­kal­le ker­toi, et­tä oli ai­na ha­lun­nut rait­tiin ja ko­me­an mie­hen. Ar­vo San­to­sen koh­dal­la kri­tee­rit täyt­tyi­vät.

– Isä ei käyt­tä­nyt al­ko­ho­lia ei­kä tu­pak­kaa, ja ai­ka­naan hän­tä kuu­lem­ma pi­det­tiin ky­län ko­meim­pa­na poi­ka­mie­he­nä.

Ty­tär sai myö­hem­min sat­tu­mal­ta tie­toon­sa, et­tä hä­nen van­hem­pan­sa oli­vat ta­van­neet työ­mat­kal­la ju­nas­sa.

Riikka Santosen mukaan Pyhäjärven ranta Haverissa oli hänen isänsä lempipaikka.

Juha Kaita-aho

Pyhäjärven pohdiskelija

Aal­lot lip­lat­ta­vat ran­taan ää­ret­tö­mäl­tä Py­hä­jär­ven se­läl­tä. Huht­nii­tun ti­laan kuu­luu pala ran­taa, jos­sa sei­soo pie­ni sau­na­mök­ki. Se on toi­mi­nut ai­em­mas­sa elä­mäs­sään ai­na­kin va­ras­to­na, ve­ne­va­ja­na ja ve­nä­läi­sen so­ta­van­gin ko­ti­na.

– Tämä ran­ta oli isän lem­pi­paik­ka, jos­sa hän saat­toi is­tua tun­ti­kau­sia kat­se­le­mas­sa jär­vel­le. Pai­kal­laan ole­mi­nen ja mie­tis­ke­ly oli isäl­le tyy­pil­lis­tä, vaik­ka hän toi­saal­ta myös teki pal­jon asi­oi­ta.

Ar­vo San­to­nen oli oman tien­sä kul­ki­ja, joka ei su­lau­tu­nut jouk­koon – ei­kä hän sitä yrit­tä­nyt­kään. Useil­le ky­lä­läi­sil­le hän oli ITE Sa­ta­kun­nas­sa -te­ok­sen mu­kaan vie­ras, ku­ma­ra hah­mo, jon­ka kans­sa moni ei kos­kaan vaih­ta­nut sa­naa­kaan.

– Isäl­lä ei ol­lut kai­puu­ta min­kään ryh­män jä­se­nek­si. Ku­kin sai hä­nen puo­les­taan toi­mia, mi­ten lys­tä­si. Hän pär­jä­si Huht­nii­tus­sa mai­ni­os­ti yk­si­nään, mut­ta jos joku ek­syi tän­ne, hän pu­hui kyl­lä mie­lel­lään esi­mer­kik­si pi­han kas­veis­ta.

Eten­kin nuo­rem­pa­na kas­vu­ym­pä­ris­tös­tään ja sen his­to­ri­as­ta kiin­nos­tu­nut Ar­vo oli kui­ten­kin mo­nel­la ta­paa mu­ka­na Hon­ki­lah­den elä­mäs­sä.

– Ai­na sil­loin täl­löin joku tun­nis­taa mi­nut su­ku­ni­mes­tä­ni ja muis­taa isäs­tä jo­tain.

Riikka Santonen on jatkanut isänsä töitä Huhtniitussa: hän on muun muassa maalannut kissankelloja talon ikkunaluukkuihin ja uusinut kuistin koristeelliset vinoneliöt sapluunalla

Juha Kaita-aho

Tyt­tä­ren mu­kaan hyl­jä­tyk­si tu­le­mi­nen lap­se­na hei­jas­tui hä­nen isään­sä ai­na tie­tyn­lai­se­na va­ro­vai­suu­te­na ja sul­keu­tu­nei­suu­te­na.

– Isäl­le oli vai­ke­aa muo­dos­taa kiin­te­ää suh­det­ta ke­hen­kään. Ai­na sa­no­taan, et­tä ih­mi­nen ei ole saa­ri, mut­ta mi­nun isä­ni kyl­lä oli.

Riik­ka San­to­nen ker­too usein poh­ti­neen­sa isään­sä ja suh­det­taan hä­neen. Suh­det­ta voi­si ku­va­ta mut­kat­to­mak­si, mut­ta ei vä­lit­tö­mäk­si: isä oli läs­nä ar­jes­sa, mut­ta tou­hu­si omi­aan.

– Isä ei pu­hu­nut omis­ta tun­teis­taan, ei­kä per­hees­säm­me ha­lail­tu. Kuo­lin­vuo­teel­la yl­lä­tyin, kun hän ot­ti mi­nua kä­des­tä kiin­ni.

Isän ja tyt­tä­ren yh­teis­tä ajan­vie­tet­tä oli­vat väit­te­lyt, jot­ka saat­toi­vat kes­tää tun­ti­kau­sia. Kes­kus­te­luis­sa ar­gu­men­toi­tiin asi­ois­ta il­man pyr­ki­mys­tä lo­pul­li­seen to­tuu­teen saa­ti toi­sen kään­nyt­tä­mi­seen.

– Eni­ten olen jää­nyt isäs­tä kai­paa­maan väit­te­lyi­täm­me.