Blogi
Sara
 
Nyman
Moikka! Olen Sara, 18-vuotias lukiolainen Yläneeltä. Innostun niin kirjallisuudesta, maailman parantamisesta kuin arkisesta elämästäkin. Kouluprojektien lisäksi vapaa-aikani kuluu teatterissa, isostoiminnassa, valokuvaten, politiikan maailmassa sekä kirjoja lukien. Blogissa ajatuksia sekä kotiseudulta että lukiosta käsin, ja siitä matkalta. Maaseudun elämää nuoren silmin nähtynä. Pieniä paloja ja hetkiä niin arjesta kuin juhlastakin. ”I wish my eyes could take photos.”
29.12.2017 5.16

Saran sarka: Lupauksia tulevaisuuteen

Horisontissa tulevaisuus.

Horisontissa tulevaisuus.

Milloinkaan muulloin suomalaisissa kodeissa tuskin annetaan näin paljon lupauksia kuin näinä päivinä. Kun suuntaamme katseemme tulevaisuuteen lanttu­laa­ti­koiden ja konveh­ti­ra­si­oiden ääreltä, näemme loputtomasti lupauksia paremmasta ja mahtavammasta. Uuden vuoden alkaessa suunta ei voi olla kuin ylöspäin.

His­to­ri­an­kir­jois­ta löy­tyy var­mas­ti nii­tä­kin, ket­kä on­nis­tui­vat lu­nas­ta­maan lu­pauk­sen­sa ja joil­le koit­ti se kuu­lui­sa uu­si al­ku. Enem­mis­tö kui­ten­kin unoh­taa lu­pauk­sen­sa vii­meis­tään lop­pi­ai­se­na, kun kaa­pis­ta löy­tyy vie­lä yk­si avaa­ma­ton ra­sia Juh­la­pöy­dän kon­veh­te­ja. Mah­dot­to­mal­ta tun­tu­via pi­ka­pa­ran­nuk­sia ei lie­ne­kään vii­sas­ta ta­voi­tel­la, mut­ta pie­ni kat­se tu­le­vai­suu­teen kan­nat­taa sil­ti suo­da.

Tu­le­vai­suus kat­taa pal­jon enem­män kuin pel­kän en­si vuo­den. Tu­le­vai­suus on se maa­il­ma, jos­sa use­at su­ku­pol­vet mei­dän jäl­keem­me tu­le­vat asu­maan. Vaik­ka oman elä­män pa­la­set tun­tui­si­vat­kin siis ole­van juu­ri nyt koh­dil­laan, lu­paus kan­nat­taa teh­dä lop­pi­ais­päi­vää pi­dem­mäl­le. Niil­le, jot­ka asut­ta­vat tätä maa­pal­loa mei­dän jäl­keem­me. It­sel­leen voi siis ol­la ar­mol­li­nen, mut­ta sa­maan ai­kaan kan­nat­taa teh­dä pal­ve­lus kai­kil­le tu­le­vai­suu­den toi­voil­le.

Tu­le­vai­suus ei ole val­mii­na jos­ta­kin saa­pu­va maa­il­ma, vaan yh­des­sä ra­ken­net­tu. Sin­ne kul­kee usei­ta eri tei­tä ja pol­ku­ja, mut­ta pää­mää­rä on yh­tei­nen. Pa­rem­pi maa­il­ma. Ja juu­ri tä­hän nii­tä lu­pauk­sia tar­vi­taan. Ei­kä ole kyse mis­tään suu­res­ta, vaan niis­tä pie­nis­tä te­ois­ta ja va­lin­nois­ta. Jo tä­nään ja huo­men­na.

Tu­le­vai­suu­den poh­ti­mi­nen tun­tuu ole­van eri­tyi­ses­ti läs­nä näin abi­vuo­den kään­ty­es­sä lop­pua koh­den. Mo­nia asi­oi­ta ta­pah­tuu vii­meis­tä ker­taa. Oli vii­mei­nen kou­lun jou­lu­kirk­ko ja koh­ta on vii­mei­sen ko­e­vii­kon ai­ka. Ko­e­viik­ko­ja tus­kin si­näl­lään tu­lee ikä­vä, mut­ta va­leh­te­li­sin, jos väit­täi­sin tun­te­va­ni pel­kää rie­mua kou­lun lop­pu­mi­ses­ta.

Tu­le­vai­suu­den op­ti­mis­miin se­koit­tuu epä­var­muut­ta. Ti­lan­ne, jos­sa ei tie­dä mitä te­kee vuo­den pääs­tä, on uu­si. Ke­tään ei osaa ker­toa val­mii­ta vas­tauk­sia, pi­tää vain luot­taa tun­te­mat­to­maan. Sii­hen, et­tä ovet unel­mien opis­ke­lu­paik­kaan au­ke­ne­vat ja ai­na­kin osa asi­ois­ta me­nee ku­ten on suun­ni­tel­lut­kin. Sa­maan ai­kaan pe­lot­ta­vaa ja in­nos­ta­vaa. Tä­hän het­keen, vuo­den­vaih­tee­seen, konk­re­ti­soi­tu­vat niin mo­net haa­veet ja unel­mat. Niin meil­lä nuo­ril­la kuin mo­nil­la muil­la­kin.

Yk­si osa mi­nun vuot­ta­ni tu­lee ole­maan tämä blogi. Se ra­ken­tuu sa­maa tah­tia kuin elä­mä kul­kee eteen­päin. Ai­ka näyt­tää, mit­kä lu­pauk­set kan­ta­vat ja mit­kä haa­veet to­teu­tu­vat.