Viime lauantaina koitti kauan odotettu hetki. Saimme laittaa päähämme hohtavan valkoiset ylioppilaslakit. Päivä oli ilon ja haikeuden täyttämä. Haikeutta taisi aiheuttaa jokin muukin kuin pian viileneväksi ennustettu kesäsää. Takana oli kolmen vuoden uurastus ja edessä uudet seikkailut, mitä ikinä se sitten kellekin tarkoittaa. Hetkessä oli ainutlaatuista taikaa ja kuplivaa iloa, jota voi hymyillen muistella vielä jälkeenkin.

Lak­ki on sym­bo­li op­pi­mi­sel­le ja unel­mien saa­vut­ta­mi­sel­le. Ku­ten mei­tä juh­la­pu­heis­sa muis­tu­tet­tiin, se ei kui­ten­kaan ole pää­te­py­säk­ki, vaan yk­si saa­vu­tus mat­kal­la. Mat­kal­la, jol­la ei edes ole ole­mas­sa yh­tä tiet­tyä pää­mää­rää. Ei myös­kään yh­tä oi­ke­aa ta­paa kul­kea sitä. Lu­kio opet­ti pal­jon elä­mäs­tä, it­ses­tä ja toi­sis­ta ih­mi­sis­tä. Tämä op­pi­mi­nen jat­kuu edel­leen, ihan joka päi­vä. Elä­mä ei voi tul­la val­miik­si tai täy­dek­si, mut­ta sil­ti se ra­ken­tuu koko ajan, pala pa­lal­ta.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.

On etuo­i­keus saa­da kan­taa tätä lak­kia. Sen ta­ka­na ole­va suo­ma­lai­nen kou­lu­tus­jär­jes­tel­mä on mo­nil­le vain kau­kai­nen haa­ve tai lii­an hy­vää ol­lak­seen edes tot­ta. Lu­kio, jo­hon me­kin joka aa­mu vä­sy­nein, häm­mäs­ty­nein tai odot­ta­vin mie­lin mat­ka­sim­me, on myös osa tätä jär­jes­tel­mää. Meil­le se on lä­hei­set opet­ta­jat ja tu­tuk­si käy­neet luo­kat, mut­ta se on myös pal­jon enem­män.

Suo­ma­lai­nen kou­lu­tus on syn­ty­nyt vuo­si­kym­men­ten työn tu­lok­se­na. Sen tu­le­vai­suus on an­net­tu mei­dän kä­siim­me ja meil­lä on vas­tuu pi­tää sii­tä huol­ta. Kou­lu­tuk­sen tär­keys ym­mär­ret­tiin kun maa­tam­me vas­ta luo­tiin, mo­nin pai­koin mel­ko hu­te­ral­le poh­jal­le. Vaik­ka ny­ky­ään yh­teis­kun­tam­me ja­lus­ta on van­kem­pi, kou­lu­tuk­sen tär­keys ei ole haih­tu­nut min­ne­kään. Us­kon et­tä se on tapa taa­ta hyvä huo­mi­nen kai­kil­le, tä­nään ja tu­le­vai­suu­des­sa.

Kou­lu on an­ta­nut meil­le tie­dot ja tai­dot, nyt on mei­dän kä­sis­säm­me päät­tää mitä me niil­lä teem­me. Elä­mää ei kan­na­ta elää ai­na pa­ras­ta, hyö­dyl­li­sin­tä tai te­hok­kain­ta ta­voi­tel­len. Elä­män laa­tua ei mi­ta­ta pel­käs­tään in­dek­seil­lä. Tun­teen vas­ta­koh­ta ei ole jär­ki, vaan kyl­myys. Tun­ne ja jär­ki voi­vat kul­kea käsi kä­des­sä.

Kou­lu­tus ei muu­ta maa­il­maa. Se muut­taa ih­mi­siä, jot­ka muut­ta­vat maa­il­maa.

Pau­lo Frei­re

Kan­nat­taa kui­ten­kin pi­tää mie­les­sä en­nem­min me kuin minä. Pie­net teot ovat suur­ta vas­ta yh­des­sä mui­den kans­sa. Yh­teis­työ on yk­si maa­il­man ku­lu­neim­mis­ta kli­seis­tä, mut­ta sa­mal­la eh­kä se tär­kein. Kun sy­dä­mes­sään kan­taa em­pa­ti­aa ja oi­keu­den­mu­kai­suut­ta, ei voi men­nä ko­vin pa­has­ti pie­leen. Elä­mää ei pidä elää mui­den toi­vei­den mu­kaan, mut­ta ha­lu­an sil­ti us­koa et­tä kou­lum­me voi ol­la meis­tä yl­pei­tä tu­le­vai­suu­des­sa­kin.

Aja­tuk­se­ni voi­si vie­lä tii­vis­tää fi­lo­so­fi Pau­lo Frei­ren sa­noin ”Kou­lu­tus ei muu­ta maa­il­maa. Se muut­taa ih­mi­siä, jot­ka muut­ta­vat maa­il­maa.”

Pa­ras­ta ke­sää meil­le kai­kil­le, olem­me sen an­sain­neet!