Sosiaalisen median syövereistä tuntuu löytyvän harvemmin helmiä ja useammin sikoja, mutta tässä päivänä muutamana törmäsin ilokseni ensin mainittuun. Äitini tuttava oli julkaissut kerrassaan erinomaisen pohdinnan karjanpidon mielekkyydestä, tosin englanniksi, mutta kääntäen ja tiivistäen viestin sanoma oli jotakuinkin se, että aivan liian usein ihmiset keskittyvät keskustelemaan vastoin­käy­mi­sistään ja vertailemaan elämäntapojensa hankaluutta, ja unohtavat kaikki ne hienot ja kauniit asiat jotka vaivannäön kylkiäisinä liittyvät maaseudun ja kotieläintilan elämään.

Jokainen elävä, terve vasikka on ihme.

Raita Markula

On tot­ta, et­tä vil­je­li­jä usein jou­tuu aloit­ta­maan työ­päi­vän­sä au­rin­gon nous­tes­sa ja pää­see le­vol­le vas­ta il­lan hä­mär­ty­es­sä, mut­ta jos asi­an kään­tää toi­sin­päin, hän pää­see to­dis­ta­maan luon­non he­rää­mis­tä uu­teen aa­muun ja nä­kee il­taus­van hii­pi­vän pel­lol­le jos­sa kur­ki­pa­ri käys­ken­te­lee. On tot­ta, et­tä vil­je­li­jä on työs­sään säi­den ja vuo­den­kier­ron ar­moil­la, tuis­kus­sa ja paah­tees­sa, mut­ta toi­saal­ta hän saa myös ko­kea raik­kaan ke­väi­sen tuu­len­vi­reen ja lem­pe­än ke­sä­sa­teen kos­ke­tuk­sen. On tot­ta, et­tä vil­je­li­jä on si­dot­tu hoi­ta­maan eläi­mi­ään ja kan­ta­maan mur­het­ta niis­tä öin ja päi­vin, ko­ke­maan luo­pu­mi­sen tus­kaa par­haan leh­män­sä sai­ras­tu­es­sa ja kat­ke­raa pet­ty­mys­tä lu­paa­vim­man hie­hon­sa pal­jas­tu­es­sa ma­hok­si, mut­ta sa­mal­la hän saa to­dis­taa ai­na uu­del­leen syn­ty­män ih­meen, hel­po­tuk­sen ja rie­mun va­si­kan op­pies­sa ime­mään, ja sen tar­peel­li­suu­den tun­teen kun pe­lo­kas eläin rau­hoit­tuu kuul­les­saan tu­tun ää­nen ja tu­lee luok­se ha­ke­maan loh­tua.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.

Kesäpäivä pellolla turvaa eläimille ruuan pitkälle talveen.

Raita Markula

Maa­ta­lous, ja var­sin­kin kar­ja­ta­lous, to­del­la si­too ih­mis­tä, mut­ta se ei vält­tä­mät­tä ole ai­na pel­käs­tään huo­no asia tai ras­kas taak­ka kan­net­ta­vak­si. Vä­lil­lä tun­tuu et­tä ko­vin moni ih­mi­nen ikään kuin aje­leh­tii tuu­li­a­jol­la läpi elä­män, vail­la suun­taa ja tar­koi­tus­ta, ja sil­loin on kii­tol­li­nen sii­tä, et­tä on jo­tain niin konk­reet­tis­ta ja juu­re­vaa kuin vaik­ka­pa nau­ta, si­to­mas­sa tä­hän het­keen ja paik­kaan, an­ta­mas­sa si­säl­lön ja mer­ki­tyk­sen jo­ka­päi­väi­sel­le aher­ruk­sel­le. Ny­ky­ään moni ih­mi­nen myös miet­tii ai­van lii­kaa it­se­ään, kä­per­tyy omaan si­sim­pään­sä ja ku­lut­taa val­ta­o­san ajas­taan mu­reh­tien, mitä muut it­ses­tä ajat­te­le­vat ja mi­ten mis­sä­kin ti­lan­tees­sa tu­li­si ol­la ja käyt­täy­tyä. Si­to­va ja ko­ko­nais­val­tai­nen ruu­miil­li­nen työ an­taa ai­van eri­lai­sen pers­pek­tii­vin elä­mään, ja kun tot­tuu ajat­te­le­maan eläi­men pa­ras­ta ai­na en­nen omaa etu­aan, ei eh­di ke­hi­tel­lä kau­he­as­ti iden­ti­teet­ti­on­gel­mia.

Toki jos­kus vil­je­li­jän­kin on le­vät­tä­vä ja aja­tel­ta­va omaa­kin hy­vin­voin­ti­aan. Näin si­to­vas­sa am­ma­tis­sa so­si­aa­li­nen tu­ki­verk­ko on suo­ras­taan eli­neh­to, ja maa­ta­lous­lo­mit­ta­jien ole­mas­sa­o­lo on pe­las­ta­nut mo­nia uu­pu­muk­sel­ta. Ky­sei­nen am­mat­ti on ää­ret­tö­män tar­peel­li­nen ja va­li­tet­ta­van ali­ar­vos­tet­tu, sa­no­koot an­te­ro­var­ti­at mitä hy­vän­sä. Kar­ja­ti­lal­li­sen on vie­lä mui­ta­kin yrit­tä­jiä vai­ke­am­pi ir­tau­tua työs­tään, sil­lä elä­vät eläi­met luo­vat vas­tuu­ta ai­van eri ta­val­la kuin mi­kään muu. Sik­si on tär­ke­ää, et­tä lo­man ajak­si on ole­mas­sa joku luo­tet­ta­va ja osaa­va ih­mi­nen, jon­ka hoi­viin eläi­met us­kal­taa jät­tää (lä­hes) huo­let­ta. Kii­tos siis kai­kil­le teil­le jot­ka tätä työ­tä teet­te!