Olen aikaisemmissa postauksissani meuhkannut jonkin verran maatalouden saamasta negatiivisesta julkisuudesta ja valvonnan liiallisuudesta. Nyt olen tässä parin viikon sisään törmännyt päinvastaiseen ilmiöön: maatalouden julkisuuskuvaa myös kiillotetaan mediassa ahkerasti, lehmien laitumelle laskua kerääntyy seuraamaan satoja ihmisiä ja sometähti ajaa traktorilla YouTube-videossa. On hienoa, että tämä ikivanha ja silti ah niin ajankohtainen ja tarpeellinen elinkeino saa myös suitsutusta jatkuvan kritiikkiryöpyn lisäksi, mutta samalla on olemassa vaara, että asiaan vihkiytymättömät alkavat vähätellä työn vaativuutta.

”Maan­vil­je­ly on help­poa, sen­kun ke­vääl­lä kyl­vät ja syk­syl­lä kor­jaat ja muu­ten nos­tat tu­kia”, ”siel­lä ne vaan leik­kii sö­pö­jen eläin­ten kans­sa, ei­kö voi­si teh­dä jo­tain oi­kei­ta töi­tä­kin ei­kä vain os­tel­la kam­po­ja tu­ki­ra­hoil­la”, ”ei­hän nuo tuom­moi­set ole edes oi­kei­ta leh­miä”. Var­sin­kin pien­vil­je­li­jät ja har­vi­nai­sem­pien eläin­ro­tu­jen har­ras­ta­jat saa­vat usein kuul­la ole­van­sa vain har­ras­te­li­joi­ta ja loi­si­van­sa EU-tu­ki­ra­hoil­la.

Maa­ta­lous­tu­et tun­tu­vat muu­ten­kin he­rät­tä­vän kes­kus­te­lua, vä­lil­lä kii­vas­ta­kin sel­lais­ta, ei-vil­je­le­vän kan­sa­no­san kes­kuu­des­sa. On toki tot­ta, et­tä mo­nis­sa mais­sa, vaik­ka­pa Uu­des­sa-See­lan­nis­sa, vil­je­li­jät ei­vät saa mi­tään tu­kia, ja elin­kei­no on sil­ti voi­mis­saan. En­nen kuin ku­kaan läh­tee kui­ten­kaan tä­män pe­rus­teel­la tuo­mit­se­maan suo­ma­lai­sia vil­je­li­jöi­tä lais­koik­si tai ra­ha­nah­neik­si, on syy­tä poh­tia het­ki näi­den mai­den olo­suh­tei­den ja kult­tuu­rien ero­ja.

En­sin­nä­kin, Uu­des­sa-See­lan­nis­sa leu­dom­pi il­mas­to (ja sal­li­vam­pi asen­neil­ma­pii­ri) mah­dol­lis­taa eläin­ten pi­don ul­ko­na, il­man na­vet­to­ja tai mui­ta kar­ja­suo­jia. Tal­vi­re­hu­a­kaan ei tar­vit­se teh­dä niin suu­ria mää­riä, kun ul­koa löy­tyy ai­na vä­hän jo­tain ny­pek­sit­tä­vää. Eläin­mää­rät ovat suu­rem­pia, sil­lä asu­ma­ton­ta, lai­dun­nus­käyt­töön so­pi­vaa kuk­ku­la­mai­se­maa riit­tää sil­män­kan­ta­mat­to­miin.

Var­si­nai­nen kas­vin­vil­je­ly on mah­dol­lis­ta vain muu­ta­mil­la alu­eil­la, jo­ten val­ta­vat ylän­kö­a­lu­eet ovat kar­ja­lau­mo­jen käy­tös­sä. Nämä te­ki­jät yh­des­sä mah­dol­lis­ta­vat mo­nin­ker­tai­ses­ti suu­rem­man tuo­tan­non: sii­nä mis­sä suo­ma­lai­sel­la ti­lal­la on yleen­sä al­le sata lyp­sy­leh­mää, uu­si­see­lan­ti­lai­sel­le tu­hat­kaan pää­tä ei ole vie­lä eri­tyi­sen suu­ri kar­ja. Niin­pä uu­si­see­lan­ti­lais­ten maan­vil­je­li­jöi­den on hiuk­ka­sen hel­pom­pi teh­dä työs­tään kan­nat­ta­vaa kuin suo­ma­lais­ten vir­ka­vel­jien­sä ja – si­sa­rien­sa.

Mi­ten sit­ten mää­ri­tel­lään, kuka on ”oi­kea maan­vil­je­li­jä” ja an­sait­see tu­ken­sa?

Lais­ko­ja suo­ma­lai­set vil­je­li­jät ei­vät ai­na­kaan ole. Ku­ten jo ai­em­min olen mai­nin­nut, vil­je­ly on ko­vaa työ­tä jo­hon liit­tyy pait­si var­si­nai­sen fyy­si­nen ah­ke­roin­ti, niin myös val­ta­va, ku­lis­sien ta­ka­na ta­pah­tu­va pa­pe­ri­myl­läk­kä ja hen­ki­nen pai­ne. Tä­män li­säk­si suu­ri osa vil­je­li­jöis­tä te­kee jo­tain muu­ta työ­tä vil­je­lyn ohel­la. Maa­ti­la­mat­kai­lu tai tuot­tei­den ja­los­tus ja myyn­ti omas­sa ti­la­myy­mä­läs­sä ovat toki il­mei­siä li­sä­tu­lon läh­tei­tä, mut­ta moni käy myös ihan ta­val­li­ses­sa päi­vä­työs­sä tai pyö­rit­tää jon­kin muun alan yri­tys­tä. Sii­tä huo­li­mat­ta tu­ki­ra­ha tu­lee tar­pee­seen, sil­lä maa­ti­la vaa­tii lä­hes jat­ku­vas­ti in­ves­toin­te­ja ja kor­jauk­sia, ja vil­je­li­jän per­heen on kui­ten­kin syö­tä­vä, ja vil­je­li­jöi­den­kin lap­set ha­lu­a­vat har­ras­taa. Tu­kien pois­ta­mi­nen si­vu­toi­mi­sil­ta vil­je­li­jöil­tä te­ki­si koko tou­hun kan­nat­ta­mat­to­mak­si mo­nen koh­dal­la.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.

"Menisitkö sanomaan tälle jätkälle että hän ei ole oikea nauta?"

Mi­ten sit­ten mää­ri­tel­lään, kuka on ”oi­kea maan­vil­je­li­jä” ja an­sait­see tu­ken­sa? Maa­seu­dun Tu­le­vai­suu­des­sa oli ai­hees­ta mai­nio ko­lum­ni (löy­dät sen tääl­tä), joka he­rät­ti aja­tuk­sia ja oli osa­te­ki­jä­nä tä­män teks­tin syn­tyyn. Oma mie­li­pi­tee­ni on, et­tä maa­ta­lous­tu­et ovat vä­hän kuin ker­ran vuo­des­sa saa­ta­va palk­ka, jon­ka mää­rän tu­li­si riip­pua vain ja ai­no­as­taan teh­dyn työn ja vil­je­ly­a­lan mää­räs­tä, ei sii­tä te­kee­kö muu­ta työ­tä. Ei­hän muil­le­kaan kah­ta työ­tä te­ke­vil­le mak­se­ta vä­hem­män palk­kaa ve­do­ten sii­hen et­tä ky­sei­nen hen­ki­lö saa ra­haa muu­al­ta­kin. It­se oli­sin ai­na­kin ai­ka pa­hal­la tuu­lel­la, jos näis­tä teks­teis­tä saa­ma­ni palk­kio pois­tet­tai­siin, kos­ka mi­nul­la on toi­nen­kin työ.

Pa­la­tak­se­ni lo­puk­si al­ku­pe­räi­seen ai­hee­seen, ha­lu­ai­sin muis­tut­taa, et­tä saa­dak­seen re­a­lis­ti­sen ku­van maa­ta­lou­des­ta, tai mis­tä ta­han­sa am­ma­tis­ta tai ai­hees­ta, kan­nat­taa seu­ra­ta laa­jas­ti eri me­di­oi­ta, sil­lä eri­lai­sil­la jul­kai­si­joil­la on mo­nes­ti hy­vin eri­lai­set taus­tat ja pyr­ki­myk­set. Jyrk­kiä mie­li­pi­tei­tä ei kan­na­ta muo­dos­taa en­nen kuin on tu­tus­tu­nut kaik­kien osa­puol­ten nä­kö­kan­toi­hin ja mie­luus­ti vie­lä näh­nyt it­se omin sil­min, mis­tä on kyse.