Blogi
Raita
 
Markula
Hei! Täällä Raita Markula, parikymppinen Köyliin flikka, kokka kohti tulevaisuuden tyrskyjä ja juuret syvällä kotiseudun pelloilla ja metsissä. Intohimona maatalous, varsinkin nautakarja, ja eteenpäin ajavana voimana kova tahto tehdä maataloudesta toimivaa ja kannattavaa kaikille, niin viljelijälle, kuluttajalle kuin maaemollekin. Tämän blogin aiheet siis pyörivät vahvasti maatalousteeman ympärillä, ja lisäpotkua ja uusia ajatuksia on käyty hakemassa myös maailman toiselta laidalta, Uudesta-Seelannista.
4.6.2016 11.27

Tutkitaan ennen kuin hutkitaan

Maatilan rakennukset ja konekanta vaativat suuria investointeja.

Maatilan rakennukset ja konekanta vaativat suuria investointeja.

Raita Markula

Olen aikaisemmissa postauksissani meuhkannut jonkin verran maatalouden saamasta negatiivisesta julkisuudesta ja valvonnan liiallisuudesta. Nyt olen tässä parin viikon sisään törmännyt päinvastaiseen ilmiöön: maatalouden julkisuuskuvaa myös kiillotetaan mediassa ahkerasti, lehmien laitumelle laskua kerääntyy seuraamaan satoja ihmisiä ja sometähti ajaa traktorilla YouTube-videossa. On hienoa, että tämä ikivanha ja silti ah niin ajankohtainen ja tarpeellinen elinkeino saa myös suitsutusta jatkuvan kritiikkiryöpyn lisäksi, mutta samalla on olemassa vaara, että asiaan vihkiytymättömät alkavat vähätellä työn vaativuutta.

”Maan­vil­je­ly on help­poa, sen­kun ke­vääl­lä kyl­vät ja syk­syl­lä kor­jaat ja muu­ten nos­tat tu­kia”, ”siel­lä ne vaan leik­kii sö­pö­jen eläin­ten kans­sa, ei­kö voi­si teh­dä jo­tain oi­kei­ta töi­tä­kin ei­kä vain os­tel­la kam­po­ja tu­ki­ra­hoil­la”, ”ei­hän nuo tuom­moi­set ole edes oi­kei­ta leh­miä”. Var­sin­kin pien­vil­je­li­jät ja har­vi­nai­sem­pien eläin­ro­tu­jen har­ras­ta­jat saa­vat usein kuul­la ole­van­sa vain har­ras­te­li­joi­ta ja loi­si­van­sa EU-tu­ki­ra­hoil­la.

Maa­ta­lous­tu­et tun­tu­vat muu­ten­kin he­rät­tä­vän kes­kus­te­lua, vä­lil­lä kii­vas­ta­kin sel­lais­ta, ei-vil­je­le­vän kan­sa­no­san kes­kuu­des­sa. On toki tot­ta, et­tä mo­nis­sa mais­sa, vaik­ka­pa Uu­des­sa-See­lan­nis­sa, vil­je­li­jät ei­vät saa mi­tään tu­kia, ja elin­kei­no on sil­ti voi­mis­saan. En­nen kuin ku­kaan läh­tee kui­ten­kaan tä­män pe­rus­teel­la tuo­mit­se­maan suo­ma­lai­sia vil­je­li­jöi­tä lais­koik­si tai ra­ha­nah­neik­si, on syy­tä poh­tia het­ki näi­den mai­den olo­suh­tei­den ja kult­tuu­rien ero­ja.

En­sin­nä­kin, Uu­des­sa-See­lan­nis­sa leu­dom­pi il­mas­to (ja sal­li­vam­pi asen­neil­ma­pii­ri) mah­dol­lis­taa eläin­ten pi­don ul­ko­na, il­man na­vet­to­ja tai mui­ta kar­ja­suo­jia. Tal­vi­re­hu­a­kaan ei tar­vit­se teh­dä niin suu­ria mää­riä, kun ul­koa löy­tyy ai­na vä­hän jo­tain ny­pek­sit­tä­vää. Eläin­mää­rät ovat suu­rem­pia, sil­lä asu­ma­ton­ta, lai­dun­nus­käyt­töön so­pi­vaa kuk­ku­la­mai­se­maa riit­tää sil­män­kan­ta­mat­to­miin.

Var­si­nai­nen kas­vin­vil­je­ly on mah­dol­lis­ta vain muu­ta­mil­la alu­eil­la, jo­ten val­ta­vat ylän­kö­a­lu­eet ovat kar­ja­lau­mo­jen käy­tös­sä. Nämä te­ki­jät yh­des­sä mah­dol­lis­ta­vat mo­nin­ker­tai­ses­ti suu­rem­man tuo­tan­non: sii­nä mis­sä suo­ma­lai­sel­la ti­lal­la on yleen­sä al­le sata lyp­sy­leh­mää, uu­si­see­lan­ti­lai­sel­le tu­hat­kaan pää­tä ei ole vie­lä eri­tyi­sen suu­ri kar­ja. Niin­pä uu­si­see­lan­ti­lais­ten maan­vil­je­li­jöi­den on hiuk­ka­sen hel­pom­pi teh­dä työs­tään kan­nat­ta­vaa kuin suo­ma­lais­ten vir­ka­vel­jien­sä ja – si­sa­rien­sa.

Mi­ten sit­ten mää­ri­tel­lään, kuka on ”oi­kea maan­vil­je­li­jä” ja an­sait­see tu­ken­sa?

Lais­ko­ja suo­ma­lai­set vil­je­li­jät ei­vät ai­na­kaan ole. Ku­ten jo ai­em­min olen mai­nin­nut, vil­je­ly on ko­vaa työ­tä jo­hon liit­tyy pait­si var­si­nai­sen fyy­si­nen ah­ke­roin­ti, niin myös val­ta­va, ku­lis­sien ta­ka­na ta­pah­tu­va pa­pe­ri­myl­läk­kä ja hen­ki­nen pai­ne. Tä­män li­säk­si suu­ri osa vil­je­li­jöis­tä te­kee jo­tain muu­ta työ­tä vil­je­lyn ohel­la. Maa­ti­la­mat­kai­lu tai tuot­tei­den ja­los­tus ja myyn­ti omas­sa ti­la­myy­mä­läs­sä ovat toki il­mei­siä li­sä­tu­lon läh­tei­tä, mut­ta moni käy myös ihan ta­val­li­ses­sa päi­vä­työs­sä tai pyö­rit­tää jon­kin muun alan yri­tys­tä. Sii­tä huo­li­mat­ta tu­ki­ra­ha tu­lee tar­pee­seen, sil­lä maa­ti­la vaa­tii lä­hes jat­ku­vas­ti in­ves­toin­te­ja ja kor­jauk­sia, ja vil­je­li­jän per­heen on kui­ten­kin syö­tä­vä, ja vil­je­li­jöi­den­kin lap­set ha­lu­a­vat har­ras­taa. Tu­kien pois­ta­mi­nen si­vu­toi­mi­sil­ta vil­je­li­jöil­tä te­ki­si koko tou­hun kan­nat­ta­mat­to­mak­si mo­nen koh­dal­la.

"Menisitkö sanomaan tälle jätkälle että hän ei ole oikea nauta?"

"Menisitkö sanomaan tälle jätkälle että hän ei ole oikea nauta?"

Mi­ten sit­ten mää­ri­tel­lään, kuka on ”oi­kea maan­vil­je­li­jä” ja an­sait­see tu­ken­sa? Maa­seu­dun Tu­le­vai­suu­des­sa oli ai­hees­ta mai­nio ko­lum­ni (löy­dät sen tääl­tä), joka he­rät­ti aja­tuk­sia ja oli osa­te­ki­jä­nä tä­män teks­tin syn­tyyn. Oma mie­li­pi­tee­ni on, et­tä maa­ta­lous­tu­et ovat vä­hän kuin ker­ran vuo­des­sa saa­ta­va palk­ka, jon­ka mää­rän tu­li­si riip­pua vain ja ai­no­as­taan teh­dyn työn ja vil­je­ly­a­lan mää­räs­tä, ei sii­tä te­kee­kö muu­ta työ­tä. Ei­hän muil­le­kaan kah­ta työ­tä te­ke­vil­le mak­se­ta vä­hem­män palk­kaa ve­do­ten sii­hen et­tä ky­sei­nen hen­ki­lö saa ra­haa muu­al­ta­kin. It­se oli­sin ai­na­kin ai­ka pa­hal­la tuu­lel­la, jos näis­tä teks­teis­tä saa­ma­ni palk­kio pois­tet­tai­siin, kos­ka mi­nul­la on toi­nen­kin työ.

Pa­la­tak­se­ni lo­puk­si al­ku­pe­räi­seen ai­hee­seen, ha­lu­ai­sin muis­tut­taa, et­tä saa­dak­seen re­a­lis­ti­sen ku­van maa­ta­lou­des­ta, tai mis­tä ta­han­sa am­ma­tis­ta tai ai­hees­ta, kan­nat­taa seu­ra­ta laa­jas­ti eri me­di­oi­ta, sil­lä eri­lai­sil­la jul­kai­si­joil­la on mo­nes­ti hy­vin eri­lai­set taus­tat ja pyr­ki­myk­set. Jyrk­kiä mie­li­pi­tei­tä ei kan­na­ta muo­dos­taa en­nen kuin on tu­tus­tu­nut kaik­kien osa­puol­ten nä­kö­kan­toi­hin ja mie­luus­ti vie­lä näh­nyt it­se omin sil­min, mis­tä on kyse.