Blogi
Raita
 
Markula
Hei! Täällä Raita Markula, parikymppinen Köyliin flikka, kokka kohti tulevaisuuden tyrskyjä ja juuret syvällä kotiseudun pelloilla ja metsissä. Intohimona maatalous, varsinkin nautakarja, ja eteenpäin ajavana voimana kova tahto tehdä maataloudesta toimivaa ja kannattavaa kaikille, niin viljelijälle, kuluttajalle kuin maaemollekin. Tämän blogin aiheet siis pyörivät vahvasti maatalousteeman ympärillä, ja lisäpotkua ja uusia ajatuksia on käyty hakemassa myös maailman toiselta laidalta, Uudesta-Seelannista.
28.1.2016 12.51

Märepaloja: Maaseutu elää maailman laidalla

Kuten jo esittelystä käy ilmi, vietin tuossa muutaman kuukauden (ja olen täällä yhä!) kaukomailla talvea paossa, Uudessa-Seelannissa. Matkan ohjelma oli maata­lous­pai­not­teinen, suurimman osan ajasta vierailin tiloilla ja tutustuin paikallisiin käytäntöihin ja tapoihin.

Pääl­lim­mäi­se­nä mie­leen jäi maa­ta­lou­den, ja var­sin­kin lai­dun­ta­vien eläin­ten, ali­tui­nen läs­nä­o­lo mai­se­mas­sa. Lam­paat, leh­mät, pos­sut, ja jos­kus ka­nat­kin, ovat vuo­den ym­pä­ri ul­ko­na, ja joka tien var­rel­la on ai­na­kin pari lai­dun­ta joil­ta voi bon­ga­ta hei­lu­via hän­tiä ja huis­ki­via kor­via. Suo­mes­sa usein tun­tuu, et­tä ko­tie­läi­met pi­de­tään ”pii­los­sa”, ja var­sin­kin tal­vel­la (ihan jär­ke­vis­tä syis­tä toki!) kar­ja py­syy vi­sus­ti si­sä­ti­lois­sa.

Autoilijat varokoot, lehmiä liikenteessä!

Autoilijat varokoot, lehmiä liikenteessä!

Raita Markula

Maa­seu­dun pik­ku­teil­lä lii­ken­ne­ruuh­kaa ai­heut­ti­vat au­to­jen si­jaan lyp­syl­le mat­kaa­vat leh­mät, jot­ka sa­ta­päi­si­nä jo­noi­na va­el­si­vat pää­mää­rä­tie­toi­ses­ti koh­ti kar­ja­suo­jaa. Isom­pien tei­den var­sil­la tätä tar­koi­tus­ta var­ten oli erik­seen kai­vet­tu ali­kul­ku­tun­ne­lei­ta, jot­ta leh­mät ei­vät oli­si lii­ken­teel­le hai­tak­si. Tämä va­el­lus tois­tui joka mai­to­ti­lal­la ker­ran tai kak­si päi­väs­sä, ja leh­mät tie­si­vät ai­na ta­san tark­kaan, min­ne men­nä. Mi­nä­kin pää­sin pari ker­taa osal­li­sek­si täs­tä ru­tii­nis­ta, muun mu­as­sa jou­lu­päi­vän il­ta ku­lui rat­toi­sas­ti lyp­si­miä so­vi­tel­les­sa.

Leh­mä­ro­duis­ta pääl­lim­mäi­si­nä oli­vat ras­kaat mus­ta­val­koi­set frii­si­läi­set, ke­ve­äm­mät jau­ho­tur­pai­set, suu­ri­sil­mäi­set jer­seyt ja näi­den ris­tey­tyk­set, ns. kiwi cros­sit. Pih­vi­puo­lel­la aber­deen an­gus oli val­ta­ro­tu, ja Ete­lä­saa­ren ka­rut rin­teet oli­vat­kin mel­ko täyn­nä li­hak­sik­kai­ta mus­tia eläi­miä. Lam­pai­ta tot­ta kai oli pal­jon, noin 30 mil­joo­naa, vaik­ka van­hat far­ma­rit huo­kai­li­vat­kin ras­kaas­ti ja hai­kai­li­vat van­ho­ja hy­viä ai­ko­ja, jol­loin tuo mää­rä oli lä­hes kak­sin­ker­tai­nen. Mi­nus­ta yli seit­se­män mil­joo­naa lam­mas­ta yh­tä ih­mi­sa­su­kas­ta koh­den on kyl­lä jo ai­ka pal­jon…

Laiduntavat lampaat ovat olennainen osa uusiseelantilaista maisemaa.

Laiduntavat lampaat ovat olennainen osa uusiseelantilaista maisemaa.

Raita Markula

To­ri­kult­tuu­ri oli voi­mis­saan, ja lä­hes jo­kai­sel­la paik­ka­kun­nal­la jär­jes­tet­tiin ker­ran vii­kos­sa Far­mer's Mar­ket, jo­hon pai­kal­li­set tuot­ta­jat ko­koon­tui­vat myy­mään her­kul­li­sia vi­han­nek­sia, tuo­rei­ta lei­von­nai­sia ja pal­jon muu­ta. Mo­nen vii­kon­lop­pu­ru­tii­niin kuu­lui­kin käy­dä to­ril­la os­tok­sil­la ja ta­paa­mas­sa tut­tu­ja, vä­hän niin kuin meil­lä ko­ti­puo­les­sa­kin. Tämä on mi­nus­ta hie­no ja kau­nis asia, sil­lä to­ril­la tuot­ta­ja ja ku­lut­ta­ja koh­taa­vat sil­mäs­tä sil­mään, ja ruu­an al­ku­pe­rä on vah­vas­ti esil­lä. Väit­täi­sin jopa, et­tä täl­lai­ses­sa ym­pä­ris­tös­sä ih­mi­set ovat val­mii­ta mak­sa­maan ruu­as­ta enem­män, kun ky­sei­sen her­kun tuot­ta­nut ja sen eteen töi­tä teh­nyt ih­mi­nen sei­soo ne­nän edes­sä ja tun­nel­ma on lep­poi­sa ja kii­ree­tön. Ta­val­li­ses­sa ruo­ka­kau­pas­sa asi­oi­des­sa kun usein unoh­tuu, et­tä se broi­le­rin­lei­ke tai kuk­ka­kaa­li ei ole sii­hen it­ses­tään il­mes­ty­nyt, vaan sen ta­ka­na on pal­jon ih­mi­siä ja työ­tun­te­ja, ja il­ta­päi­vän kii­rees­sä suo­lai­sel­ta tun­tu­va hin­ta­lap­pu saat­taa vä­hän är­syt­tää.

On kui­ten­kin yk­si ala, jol­la tä­män tuot­ta­ja­lä­hei­syy­den vaa­lin­ta on tääl­lä pal­lon toi­sel­la puo­lel­la teh­ty lä­hes mah­dot­to­mak­si: li­han pien­tuo­tan­to. Sii­nä mis­sä suo­ma­lai­set vir­ka­vel­jet saa­vat myy­dä omas­ta kar­jas­ta teh­ty­jä pih­ve­jään ja mak­ka­roi­taan omas­sa pik­ku ti­la­myy­mä­läs­sään, uu­si­see­lan­ti­lais­ten far­ma­rien ti­lan­ne on toi­nen. Jos li­han ha­lu­aa kau­pal­li­seen käyt­töön, eläi­met on myy­tä­vä suur­teu­ras­ta­moil­le, jois­ta liha sit­ten pää­tyy kau­pan hyl­lyl­le, ihan vain nau­ta­na, si­ka­na tai lam­paa­na ro­dus­ta ja kas­va­tus­ta­vas­ta riip­pu­mat­ta. Jos taas vil­je­li­jä ha­lu­aa oman­sa ta­kai­sin, ko­ti­ky­län teu­ras­ta­ja saa toki kol­ka­ta ja lei­ka­ta eläi­men, ja sen saa kaik­ki­ne päi­vi­neen omaan pa­kas­ti­meen­sa, mut­ta myy­dä sitä ei saa, ei edes an­taa il­mai­sek­si muil­le kuin ai­van lä­him­mil­le per­heen­jä­se­nil­le. Tämä oli mie­les­tä­ni huu­ta­va epä­koh­ta muu­ten niin maa­ta­lou­teen ja luon­toon no­jaa­vas­sa maas­sa.

Nämä karvakaverit olivat yksi syypää matkakohdevalintaani.

Nämä karvakaverit olivat yksi syypää matkakohdevalintaani.

Raita Markula

Täs­tä huo­li­mat­ta Uu­si-See­lan­ti oli maa­seu­tu­mat­kai­li­jan unel­ma: hui­kei­ta mai­se­mia, val­ta­vas­ti va­el­lus­reit­te­jä, jo ai­em­min mai­nit­se­ma­ni to­rit, vii­ni­kier­rok­set, puu­tar­hat ja lu­kui­sat kau­pat joi­den myyn­ti­ar­tik­ke­lit pai­not­tui­vat tuo­rei­siin vi­han­nek­siin ja he­del­miin. Met­säs­tys, ka­las­tus ja har­ras­te­vil­je­ly lu­keu­tu­vat mo­nen pai­kal­li­sen har­ras­tuk­siin, ja kau­pun­gin lai­ta­mien oma­ko­ti­ta­lo­jen pi­hoil­ta­kin kuu­lui ka­no­jen kot­ko­tus­ta ja sa­tun­nai­nen lam­paan mää­käi­sy. Voin siis suo­si­tel­la tätä kau­kais­ta saa­ri­val­ti­o­ta niin luon­to­mat­kaa­jal­le ja maa­lais­ro­man­tii­kan vaa­li­jal­le, kuin myös opin­to­mat­ka­na maa­seu­dun am­mat­ti­lai­sel­le.