Kuten jo esittelystä käy ilmi, vietin tuossa muutaman kuukauden (ja olen täällä yhä!) kaukomailla talvea paossa, Uudessa-Seelannissa. Matkan ohjelma oli maata­lous­pai­not­teinen, suurimman osan ajasta vierailin tiloilla ja tutustuin paikallisiin käytäntöihin ja tapoihin.

Pääl­lim­mäi­se­nä mie­leen jäi maa­ta­lou­den, ja var­sin­kin lai­dun­ta­vien eläin­ten, ali­tui­nen läs­nä­o­lo mai­se­mas­sa. Lam­paat, leh­mät, pos­sut, ja jos­kus ka­nat­kin, ovat vuo­den ym­pä­ri ul­ko­na, ja joka tien var­rel­la on ai­na­kin pari lai­dun­ta joil­ta voi bon­ga­ta hei­lu­via hän­tiä ja huis­ki­via kor­via. Suo­mes­sa usein tun­tuu, et­tä ko­tie­läi­met pi­de­tään ”pii­los­sa”, ja var­sin­kin tal­vel­la (ihan jär­ke­vis­tä syis­tä toki!) kar­ja py­syy vi­sus­ti si­sä­ti­lois­sa.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.

Autoilijat varokoot, lehmiä liikenteessä!

Raita Markula

Maa­seu­dun pik­ku­teil­lä lii­ken­ne­ruuh­kaa ai­heut­ti­vat au­to­jen si­jaan lyp­syl­le mat­kaa­vat leh­mät, jot­ka sa­ta­päi­si­nä jo­noi­na va­el­si­vat pää­mää­rä­tie­toi­ses­ti koh­ti kar­ja­suo­jaa. Isom­pien tei­den var­sil­la tätä tar­koi­tus­ta var­ten oli erik­seen kai­vet­tu ali­kul­ku­tun­ne­lei­ta, jot­ta leh­mät ei­vät oli­si lii­ken­teel­le hai­tak­si. Tämä va­el­lus tois­tui joka mai­to­ti­lal­la ker­ran tai kak­si päi­väs­sä, ja leh­mät tie­si­vät ai­na ta­san tark­kaan, min­ne men­nä. Mi­nä­kin pää­sin pari ker­taa osal­li­sek­si täs­tä ru­tii­nis­ta, muun mu­as­sa jou­lu­päi­vän il­ta ku­lui rat­toi­sas­ti lyp­si­miä so­vi­tel­les­sa.

Leh­mä­ro­duis­ta pääl­lim­mäi­si­nä oli­vat ras­kaat mus­ta­val­koi­set frii­si­läi­set, ke­ve­äm­mät jau­ho­tur­pai­set, suu­ri­sil­mäi­set jer­seyt ja näi­den ris­tey­tyk­set, ns. kiwi cros­sit. Pih­vi­puo­lel­la aber­deen an­gus oli val­ta­ro­tu, ja Ete­lä­saa­ren ka­rut rin­teet oli­vat­kin mel­ko täyn­nä li­hak­sik­kai­ta mus­tia eläi­miä. Lam­pai­ta tot­ta kai oli pal­jon, noin 30 mil­joo­naa, vaik­ka van­hat far­ma­rit huo­kai­li­vat­kin ras­kaas­ti ja hai­kai­li­vat van­ho­ja hy­viä ai­ko­ja, jol­loin tuo mää­rä oli lä­hes kak­sin­ker­tai­nen. Mi­nus­ta yli seit­se­män mil­joo­naa lam­mas­ta yh­tä ih­mi­sa­su­kas­ta koh­den on kyl­lä jo ai­ka pal­jon…

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.

Laiduntavat lampaat ovat olennainen osa uusiseelantilaista maisemaa.

Raita Markula

To­ri­kult­tuu­ri oli voi­mis­saan, ja lä­hes jo­kai­sel­la paik­ka­kun­nal­la jär­jes­tet­tiin ker­ran vii­kos­sa Far­mer's Mar­ket, jo­hon pai­kal­li­set tuot­ta­jat ko­koon­tui­vat myy­mään her­kul­li­sia vi­han­nek­sia, tuo­rei­ta lei­von­nai­sia ja pal­jon muu­ta. Mo­nen vii­kon­lop­pu­ru­tii­niin kuu­lui­kin käy­dä to­ril­la os­tok­sil­la ja ta­paa­mas­sa tut­tu­ja, vä­hän niin kuin meil­lä ko­ti­puo­les­sa­kin. Tämä on mi­nus­ta hie­no ja kau­nis asia, sil­lä to­ril­la tuot­ta­ja ja ku­lut­ta­ja koh­taa­vat sil­mäs­tä sil­mään, ja ruu­an al­ku­pe­rä on vah­vas­ti esil­lä. Väit­täi­sin jopa, et­tä täl­lai­ses­sa ym­pä­ris­tös­sä ih­mi­set ovat val­mii­ta mak­sa­maan ruu­as­ta enem­män, kun ky­sei­sen her­kun tuot­ta­nut ja sen eteen töi­tä teh­nyt ih­mi­nen sei­soo ne­nän edes­sä ja tun­nel­ma on lep­poi­sa ja kii­ree­tön. Ta­val­li­ses­sa ruo­ka­kau­pas­sa asi­oi­des­sa kun usein unoh­tuu, et­tä se broi­le­rin­lei­ke tai kuk­ka­kaa­li ei ole sii­hen it­ses­tään il­mes­ty­nyt, vaan sen ta­ka­na on pal­jon ih­mi­siä ja työ­tun­te­ja, ja il­ta­päi­vän kii­rees­sä suo­lai­sel­ta tun­tu­va hin­ta­lap­pu saat­taa vä­hän är­syt­tää.

On kui­ten­kin yk­si ala, jol­la tä­män tuot­ta­ja­lä­hei­syy­den vaa­lin­ta on tääl­lä pal­lon toi­sel­la puo­lel­la teh­ty lä­hes mah­dot­to­mak­si: li­han pien­tuo­tan­to. Sii­nä mis­sä suo­ma­lai­set vir­ka­vel­jet saa­vat myy­dä omas­ta kar­jas­ta teh­ty­jä pih­ve­jään ja mak­ka­roi­taan omas­sa pik­ku ti­la­myy­mä­läs­sään, uu­si­see­lan­ti­lais­ten far­ma­rien ti­lan­ne on toi­nen. Jos li­han ha­lu­aa kau­pal­li­seen käyt­töön, eläi­met on myy­tä­vä suur­teu­ras­ta­moil­le, jois­ta liha sit­ten pää­tyy kau­pan hyl­lyl­le, ihan vain nau­ta­na, si­ka­na tai lam­paa­na ro­dus­ta ja kas­va­tus­ta­vas­ta riip­pu­mat­ta. Jos taas vil­je­li­jä ha­lu­aa oman­sa ta­kai­sin, ko­ti­ky­län teu­ras­ta­ja saa toki kol­ka­ta ja lei­ka­ta eläi­men, ja sen saa kaik­ki­ne päi­vi­neen omaan pa­kas­ti­meen­sa, mut­ta myy­dä sitä ei saa, ei edes an­taa il­mai­sek­si muil­le kuin ai­van lä­him­mil­le per­heen­jä­se­nil­le. Tämä oli mie­les­tä­ni huu­ta­va epä­koh­ta muu­ten niin maa­ta­lou­teen ja luon­toon no­jaa­vas­sa maas­sa.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.

Nämä karvakaverit olivat yksi syypää matkakohdevalintaani.

Raita Markula

Täs­tä huo­li­mat­ta Uu­si-See­lan­ti oli maa­seu­tu­mat­kai­li­jan unel­ma: hui­kei­ta mai­se­mia, val­ta­vas­ti va­el­lus­reit­te­jä, jo ai­em­min mai­nit­se­ma­ni to­rit, vii­ni­kier­rok­set, puu­tar­hat ja lu­kui­sat kau­pat joi­den myyn­ti­ar­tik­ke­lit pai­not­tui­vat tuo­rei­siin vi­han­nek­siin ja he­del­miin. Met­säs­tys, ka­las­tus ja har­ras­te­vil­je­ly lu­keu­tu­vat mo­nen pai­kal­li­sen har­ras­tuk­siin, ja kau­pun­gin lai­ta­mien oma­ko­ti­ta­lo­jen pi­hoil­ta­kin kuu­lui ka­no­jen kot­ko­tus­ta ja sa­tun­nai­nen lam­paan mää­käi­sy. Voin siis suo­si­tel­la tätä kau­kais­ta saa­ri­val­ti­o­ta niin luon­to­mat­kaa­jal­le ja maa­lais­ro­man­tii­kan vaa­li­jal­le, kuin myös opin­to­mat­ka­na maa­seu­dun am­mat­ti­lai­sel­le.