Blogi
Raita
 
Markula
Hei! Täällä Raita Markula, parikymppinen Köyliin flikka, kokka kohti tulevaisuuden tyrskyjä ja juuret syvällä kotiseudun pelloilla ja metsissä. Intohimona maatalous, varsinkin nautakarja, ja eteenpäin ajavana voimana kova tahto tehdä maataloudesta toimivaa ja kannattavaa kaikille, niin viljelijälle, kuluttajalle kuin maaemollekin. Tämän blogin aiheet siis pyörivät vahvasti maatalousteeman ympärillä, ja lisäpotkua ja uusia ajatuksia on käyty hakemassa myös maailman toiselta laidalta, Uudesta-Seelannista.
22.10.2016 9.20

Märepaloja: Jäähyväiset

Syksyn värit saattelevat viimeistä blogikirjoitustani.

Syksyn värit saattelevat viimeistä blogikirjoitustani.

Raita Markula

Tämä on nyt tällä haavaa viimeinen blogi­kir­joi­tukseni Alasatakunnassa, joten haluan välittää kiitokseni ja kumarrukseni lehden toimitukselle tämän mahdollisuuden johdosta, sekä tietenkin teille lukijoille jotka olette jaksaneet sepustuksiani seurata. Paljon on muuttunut omassa elämässäni tämän puolivuotisen kirjoi­tus­ru­peaman aikana, mutta tavoitteet ja ideologia ovat edelleen samat: suomalaisen ruuantuotannon kunnianpalautus ja kuluttajien herättely pohtimaan, mitä kaikkea omasta ostoskorista löytyykään.

Juu­ri ei­len osui aa­mun leh­des­tä sil­mää­ni ar­tik­ke­li, jos­sa ker­rot­tiin tuon­ti­ruu­an osuu­den suo­ma­lais­ten ruo­ka­pöy­dis­sä kas­va­van koko ajan, lä­hi­ruo­kat­ren­dis­tä huo­li­mat­ta. Ju­tun mu­kaan eni­ten kas­vus­sa ovat vie­lä­pä ni­me­no­maan sel­lai­set tuot­teet ja raa­ka-ai­neet, joi­den tuo­tan­to oli­si mah­dol­lis­ta ko­ti­maas­sa­kin. Tämä ke­hi­tys­suun­ta on hä­lyt­tä­vä, sil­lä pait­si, et­tä tuon­ti­ruo­ka ni­pis­tää osan mei­dän ko­tois­ten maa­jus­sien tu­lois­ta, niin se myös köyh­dyt­tää ”mas­sa­tuo­tan­to­mai­den”, eten­kin troop­pis­ten alu­ei­den, bi­o­di­ver­si­teet­tiä ja luon­non­va­ro­ja ku­ten kas­te­lu­vet­tä.

Kaik­kein pa­him­min kau­ko­mai­den luon­toa tu­ho­aa kah­vin vil­je­ly, ja tämä fak­ta saat­taa ol­la kova is­ku mo­nil­le suo­ma­lai­sil­le, kah­via kun tun­ne­tus­ti meil­lä tup­paa ku­lu­maan. Seu­raa­vak­si pa­him­mat tu­ho­lai­set ovat kaa­kao, so­ke­ri­ruo­ko, ja soi­ja, jota ku­lu­tam­me epä­suo­ras­ti ja usein asi­aa sen kum­mem­min ajat­te­le­mat­ta, kun syöm­me soi­ja­re­hul­la kas­va­neen eläi­men li­haa.

Toki ym­mär­rän, et­tä pit­kän ja pi­me­än tal­ven ai­ka­na on mu­ka­vaa, kun kau­pas­ta saa ul­ko­mai­sia he­del­miä ja vi­han­nek­sia, ja käy­tän nii­tä it­se­kin koh­ta­lai­sia mää­riä. Sen si­jaan on joi­tain asi­oi­ta, jot­ka ai­na­kin it­sel­lä­ni me­ne­vät täy­sin yli hil­seen.

Yk­si konk­reet­ti­nen esi­merk­ki osui koh­dal­le ai­em­min ke­säl­lä, kun mus­tik­ka­se­son­ki maam­me met­sis­sä oli juu­ri par­haim­mil­laan, ja näin kau­pan hyl­lys­sä myy­tä­vän ar­gen­tii­na­lai­sia pen­sas­mus­ti­koi­ta. Mik­si, oi mik­si ku­kaan ha­lu­ai­si os­taa maa­pal­lon toi­sel­ta puo­lel­ta rah­dat­tu­ja mar­jo­ja kal­lii­seen ki­lo­hin­taan, kun täy­sin vas­taa­vaa, pait­si tuo­reem­paa ja mauk­kaam­paa, tuo­tet­ta on ihan ih­ka il­mai­sek­si tar­jol­la niin pal­jon kuin vain jak­saa kan­taa? Ja vaik­ka oli­si­kin it­se es­ty­nyt mar­jas­ta­maan, niin ai­van var­mas­ti löy­tyy joku ra­ha­ton su­ku­lais­lap­si tai naa­pu­rin tei­ni jon­ka voi met­sään na­kit­taa, tai jos ei muu­ta niin mu­ka­va to­ri­kaup­pi­as joka on teh­nyt ”li­kai­sen työn” puo­les­ta­si.

Neitojen talviruokintakausi on alkanut.

Neitojen talviruokintakausi on alkanut.

Raita Markula

Toi­nen asia, jota en si­säis­tä, on pe­ko­ni. Vaik­ka liha oli­si­kin ko­ti­mais­ta, niin suu­rim­mas­sa osas­sa pa­ket­te­ja on teks­ti: lei­kat­tu ja pa­kat­tu Puo­las­sa. Mi­ten voi ol­la mah­dol­lis­ta, et­tä on ta­lou­del­li­ses­ti jär­ke­vää raa­ha­ta liha, tai par­haas­sa ta­pauk­ses­sa elä­vät si­ka­pa­rat, Puo­laan lei­kat­ta­vak­si ja pa­kat­ta­vak­si, ja sit­ten tuo­da val­mis tuo­te ta­kai­sin? On mui­ta­kin tuot­tei­ta, jois­sa käy­te­tään sa­maa me­net­te­ly­ta­paa, ja joka ker­ta se häm­men­tää yh­tä pal­jon. Il­mei­ses­ti polt­to­ai­ne ei ole vie­lä lii­an kal­lis­ta…

Kaik­ki tämä riip­pu­vuus ul­ko­mais­ta ruu­an ja sen tuo­tan­non suh­teen on mi­nus­ta vä­hän hä­lyt­tä­vää, sil­lä kos­kaan ei voi tie­tää, mil­loin jo­tain sat­tuu ja toi­mi­tuk­set lop­pu­vat. Mi­ten käy mei­dän sil­loin, jos nyt ajam­me alas ko­ti­mai­sen ruu­an­tuo­tan­non? En ha­lua tie­ten­kään maa­la­ta pi­ru­ja sei­nil­le, mut­ta täs­sä on it­se kul­le­kin mä­re­pa­la pur­ta­vak­si. Toi­von, et­tä näis­tä mi­nun se­pus­tuk­sis­ta­ni on muu­ten­kin jää­nyt jo­tain pöt­sin­poh­jal­le teil­le, rak­kaat lu­ki­jat, ja tä­ten toi­vo­tan teil­le an­toi­saa lop­pu­vuot­ta. Syö­kää hy­vin, niin li­has­sa kuin hen­ges­sä.