Lumijälki
Kyllähän lumeton polkukin kertoo tarinoita, voi pohdiskella, kuka söi ja minkä linnun eilen tuossa tien laidassa, kun jäljellä on muutama nippu sulkia ja höyheniä, tai saa ensimmäisen informaation mustikoiden kypsymisestä, kun polulle ilmestyvät kirkkaan violetit peräpääpäästöt, tai ai että jos löytää ison oksennuspallon – sehän on syynättävä tarkkaan, jotta pääsisi jyvälle, mitä paistia on pöllön pöydässä tarjoiltu.
Sulat
Lumi tuo kuitenkin ihan huimasti lisää juttuja, ja lumitarinoita on niin helppo lukea, melkein kuin juorulehteä selaisi. Tuossa on mennyt naapurin narttukoirakaksikko, kun elämänilo on ryöpynnyt ympäriinsä…tuossa on mennyt se asiallinen maastopukuinen asiallisen koiransa kanssa…jahas, nuo isot jäljet tarvitsevat lähistölle tutut ihmisen jäljet, muutoin saattaa olla harmaita veijareita liikenteessä…kats, hirvijengi on nukkunut tässä juuri äsken…kovilla pakkasilla ihmettelen aina, kuinka hämmästyttävän pienillä käpälillä kulkevia otuksia metsissä sinnittelee talven yli. Kaikki eivät selviä, joskus käpäläpolku loppuu ja hangella näkyy suurten siipien pyyhkäisy – jälkeenjääneen jälkeen jäljellä on vain jälkiä.
Kaikkein jännittävin jälkitarina on kuitenkin elämänmittainen jatkokertomus. Kuten kaikki eläväiset, peurat niin kuin naudatkin, me ihmiset tuppaamme urautumaan, eli kävelemään samaa polkua aina uudestaan. Aina, kun näen omat jalanjälkeni metsässä, mietin, kuka se oli, joka nuo jäljet jätti? Oliko se sama ihminen, kuin mikä itseään minuksi nimittää nyt? Minne tämänpäiväiset jälkeni johtaisivat, jos tuo eilinen minä olisi valinnut tuon toisen polun?
Polku
Samaa polkua kulkeminen päivästä päivään on helppoa ja turvallista. Monesti se on myös tarpeellista; jos pää pohtii hankalia asioita, on hyvä, että jalat tietävät ihan automaatilla, minne mennä. Mutta aina välillä pitäisi edes vaihtaa kiertosuuntaa, tai tempaista itsensä kokonaan uudelle polunhaaralle. Minä jos kuka olen perinteitä arvostava tyyppi – mutta olen myös nähnyt monen ihmisen tarinassa, miten turvallinen tapa, se tuttu polku, voi pikkuhiljaa muuttuakin taakaksi, kun ei enää uskalleta kyseenalaistaa, onko tämä varmasti se paras, hauskin tai tattirikkain reitti. Joskus käy niin, että samaa polkua tallataan paitsi päivästä toiseen myös sukupolvesta toiseen, kun siihen on vaan totuttu.
Itse olen aika lailla kuono maassa kulkevainen, joten minua riemastuttaa suuresti, kun saan lenkkiseuraksi välillä ystäviä, jotka havaitsevat erilaisia jälkiä. Eilen samoilimme sateisessa metsässä hyvän tonttuveljeni kanssa, ja oli huimaa tajuta, kuinka erilainen tarinakenttä minun tuttu polkuni oli hänelle – talvisen metsän hiljaisuudesta hän löysi tarkoilla korvillaan vaikka minkälaisia lintuja. Yhteinen riemu syntyi, kun törmäsimme kuusikon reunalla istuskelevaan Herra Metsoon. Ystäväni sanoi, että se oli hänen 149 lajihavaintonsa tänä vuonna, ja että nyt olisi pakko kaivaa nopeasti jostain esiin joku saaterin harakkakäki, jotta pääsisi pyöreään lukuun 150 ennen vuodenvaihdetta!