Esiinnyin juhannuspäivänä melkomoisen suurilla juhan­nus­fes­ta­reilla Sussexissa, Englannissa – paitsi tietenkin nyt verkon välityksellä.

Juhannusyönä voi metsässä kohdata haltijan...

Riikka Palonen

Nor­maa­lis­ti ”In­to The Wild” ko­ko­aa tu­han­sia luon­nos­ta ja luon­non­mu­kai­ses­ta elä­mäs­tä kiin­nos­tu­nei­ta ih­mi­siä juh­li­maan ke­sä­päi­vän­sei­saus­ta maa­il­man­mu­sii­kin, ta­ri­nan­ker­ron­nan, työ­pa­jo­jen, pu­hei­den, kuo­ro­lau­lun, joo­gan, jou­si­am­mun­nan, puu­veis­ton yn­nä muun kai­ken­lai­sen ki­van ym­pä­ril­le. Tänä vuon­na, Bri­tan­ni­an kär­sies­sä to­del­la ko­ro­na­vi­ruk­sen kou­ris­sa, fes­ti­vaa­li ra­ken­net­tiin fa­ce­boo­kin vä­li­tyk­sel­lä ni­mel­lä ”Won­der­land”.

Fes­ti­vaa­li­jär­jes­tä­jät toi­voi­vat ta­ri­noi­ta yh­tei­se­lä­mäs­tä vil­lin luon­non kans­sa. Niin­pä pää­tin ker­toa erääs­tä rak­kaim­mas­ta kuk­ka­ses­ta­ni, ja sa­mal­la pää­sin poh­ti­maan vä­hän laa­jem­pi­a­kin elä­män ar­vo­ja.

Lä­he­tys teh­tiin zoom-oh­jel­mal­la suo­ra­na maa­il­man verk­koon, mei­tä oli mi­nun ses­si­os­sa­ni kuu­si ta­ri­nan­ker­to­jaa, minä ja vii­si brit­tiä. Ha­lu­sin lä­het­tää oma­ni met­säs­tä, niin­pä as­kar­te­lin sar­vet pää­hä­ni ja ka­me­ra­ja­lus­ta kai­na­los­sa pai­ne­lin hyt­tys­ten seu­rak­si jän­nit­tä­mään, kes­tää­kö net­tiyh­teys Köy­li­ön met­sis­tä…

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.

Juhannusyön taikaa

Riikka Palonen

Kuu­li­ja­kun­ta koos­tui luul­ta­vas­ti pal­jol­ti lap­si­per­heis­tä, niin­pä ker­roin met­sän­hal­ti­jan hah­mos­sa heil­le, mi­ten hel­pos­ti ah­neus is­kee ih­mi­seen, ja mi­ten suu­ren vii­sau­den val­ko­leh­do­kit voi­vat meil­le opet­taa. Ah­neus kuu­los­taa asi­al­ta, joka vai­vaa vain rik­kai­ta ih­mi­siä, jot­ka ha­mu­a­vat ai­na vain li­sää rik­kauk­sia – mut­ta se ei ole koko to­tuus. Ah­neus on poh­jim­mil­taan omis­ta­mi­sen ha­lua, ja sii­hen syyl­lis­tym­me­kin sit­ten jo kaik­ki. Jos on jo­tain ki­vaa tai hy­vää – ei­kö tule hel­pos­ti mie­leen, et­tä tuon asi­an ha­lu­an vie­dä ko­tiin, omak­si?

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.

Valkolehdokin luokse vieraisille

Riikka Palonen

Val­ko­leh­do­kit kuk­ki­vat juu­ri täs­sä ju­han­nuk­sen tie­noil­la. Hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti en juu­ri mi­ten­kään juh­li ju­han­nus­ta, mut­ta yk­si hil­jai­nen tra­di­tio mi­nul­la on – men­nä ju­han­nu­syö­nä met­sään nuuh­ki­maan val­ko­leh­dok­ke­ja. Ni­mit­täin ne ovat sii­tä ove­lia kuk­kia, et­tä ne tuok­su­vat vain öi­sin – mut­ta sit­ten ne kyl­lä to­sis­saan tuok­su­vat, aro­mi on lu­mo­a­va ja tai­a­no­mai­nen. Toi­nen jän­nit­tä­vä piir­re on, et­tä suo­ma­lai­sen ke­säy­ön him­me­äs­sä va­los­sa näyt­tää ai­van sil­tä, et­tä leh­do­kin ku­kin­not hoh­tai­si­vat omaa va­lo­aan.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.

Siinä hän on!

Riikka Palonen

Ja täs­sä pii­lee se val­ko­leh­dok­kien ope­tus: jos poi­mit leh­do­kit it­sel­le­si ja viet ne ko­tiin, ne ei­vät tuok­su ei­vät­kä heh­ku. (älä­kä edes yri­tä – ne ovat rau­hoi­tet­tu­ja!) Ai­noa tapa naut­tia val­ko­leh­do­kin us­ko­mat­to­mas­ta kau­neu­des­ta on­kin siis va­el­taa ihai­le­maan nii­tä nii­den luon­nol­li­sil­le kas­vu­pai­koil­le. Sik­si ha­lu­sin­kin teh­dä ta­ri­na­lä­he­tyk­se­ni suo­ra­na met­säs­tä – is­tuin maas­sa yh­den kuk­ka­va­nan vie­res­sä jo­ten saa­toin näyt­tää sen maa­il­mal­le poi­mi­mat­ta sitä.

Jo­ten­kin tämä aja­tus on kyt­kök­sis­sä toi­seen lem­pi­tee­maa­ni, ni­mit­täin hal­ti­oi­tu­mi­sen tai­toon. Jos osai­sim­me py­säh­tyä ihai­le­maan ja naut­ti­maan pie­nis­tä asi­ois­ta ja pie­nis­tä het­kis­tä juu­ri sil­loin, kun ne osu­vat koh­dal­le – eh­kä se tai­to toi­si elä­määm­me si­säis­tä hy­myä. Ja ih­mi­set, joil­la on si­säl­lään hymy, ei­vät tar­vit­se niin pal­joa ul­koi­sia asi­oi­ta, ei niin pal­joa omis­ta­mis­ta. Val­ko­leh­do­kit ovat ja kas­va­vat tuol­la met­säs­sä, me saam­me kun­ni­oit­ta­vas­ti käy­dä ihai­le­mas­sa nii­tä siel­lä, mut­ta kun em­me yri­tä omis­taa nii­tä ja poi­mia ko­tiin omak­si, jää­vät ne sin­ne met­sään mo­nen muun kul­ki­jan ilok­si. Kai­kil­le riit­tää, kun ku­kaan ei pää­tä omis­taa, ja kaik­ki ym­mär­tä­vät kun­ni­oit­taa.

Muu­ta­ma vuo­si sit­ten kir­joi­tin val­ko­leh­do­keil­le ru­non, lai­te­taan­pa se tä­hän, kai­kil­le lu­et­ta­vak­si:

Hal­ti­a­ku­nin­ga­tar, töp­pö­set ja­lois­saan

käy nii­tyl´yö­tä juh­li­maan

ja lyh­dyt leh­don va­lai­see

ja tuok­sut huu­maa, he­mai­see

vaan varo, sie­lu kuo­le­van

on un­ta lem­pi hal­ti­an...

Kauneimmillaan kasvavana

Riikka Palonen