Kävin tällä viikolla Pispalan kirjastossa tekemässä livestriimin kansantarinoista. Kirjastoihmisten kanssa jäimme rupattelemaan esityksen jälkeen tarinankerronnan merkityksestä. Oma näkemykseni on, että tarinat sisältävät lähes aina helposti muistettavan ja omaksuttavan opetuksen tai elämänviisautta tiukkuvan ajatuksen – mutta ehkä vielä tärkeämpänä näen tarinoiden roolin kunnioituksen lähteenä.

It­sel­le­ni lä­hei­sim­piä ovat met­sään tai me­ril­le si­joit­tu­vat ta­ri­nat, ja ta­ri­nat, jois­sa ta­pah­tuu koh­taa­mi­sia la­jien kes­ken, siis tyy­liin ih­mi­nen ja eläin, ih­mi­nen ja kuo­le­ma, ih­mi­nen ja piru, ih­mi­nen ja hal­tia.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.

Sesongin huippuherkku!

Riikka Palonen

Jos nyt vaik­ka aja­tel­laan ta­ri­noi­ta met­säs­tä – se lie­nee lä­hin­nä mei­tä kaik­kia Ala­sa­ta­kun­nan lu­ki­joi­ta. En­nen van­haan oli yleis­tä aja­tel­la, et­tä met­säs­sä oli vä­keä. Vä­el­lä ei tar­koi­tet­tu po­ruk­kaa ei­kä jen­giä, vaan vä­ke­vyyt­tä, voi­mia. Met­säl­lä oli omat hal­ti­an­sa. Jos nyt vaik­ka pää­si­sim­me vi­sii­til­le pre­si­den­tin Kul­ta­ran­taan, em­me var­maan pu­dot­tai­si käy­tet­tyä pu­ru­ku­mia tai tu­pa­kan­tump­pia pre­si­den­tin olo­huo­neen ma­tol­le, vaik­kei pre­si­dent­ti oli­si ko­to­na­kaan. Ei­hän sel­lais­ta voi­si teh­dä – kos­ka pre­si­dent­ti on niin kun­ni­oi­tet­ta­va hen­ki­lö, em­me suin­kaan käyt­täy­tyi­si ty­pe­räs­ti hä­nen asuin­pai­kas­saan. Niin­pä jos op­pi­sim­me ja si­säis­täi­sim­me ta­ri­noi­ta kuun­nel­len, et­tä met­sä on met­sän­hal­ti­oi­den asuin­si­ja, voi­sim­me op­pia yh­tä it­ses­tään sel­väs­ti käyt­täy­ty­mään sii­vos­ti kul­kies­sam­me luon­nos­sa.

Ker­ron­pa teil­le nyt ta­ri­nan täs­tä ai­hees­ta. Mi­nus­ta kan­san­ta­ri­nat ei­vät ole vain men­nei­syyt­tä, nii­tä pi­täi­si syn­tyä koko ajan li­sää. Niin­pä minä kan­san edus­ta­ja­na ta­ri­noin nyt vii­me vii­kos­ta ja sie­ni­kei­juis­ta. Asi­aa tun­te­mat­to­mil­le ker­rot­ta­koon, et­tä sie­ni­kei­ju­kai­set ovat met­sän­hen­kiä, joil­la on laa­ja­hel­mai­set, pit­kät, sam­ma­leen­vih­re­ät ha­meet, ja jos joku on törp­pö ei­kä osaa käyt­täy­tyä koh­te­li­aas­ti sie­nes­tä­es­sään, is­tu­vat sie­ni­kei­jut mät­tääl­le ja le­vit­tä­vät hel­man­sa niin, et­tei sie­nes­tä­jä löy­dä mi­tään.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.

Voin paljastaa – tällä hakkuuaukealla ne eivät olleet...

Riikka Palonen

Vii­me vii­kon tors­tai­na läh­din ta­pa­ni mu­kaan aa­mu­len­kil­le met­sään. Olin val­mis­te­le­mas­sa tuo­ta äs­ken mai­nit­tua Pis­pa­lan kir­jas­ton esi­tys­tä, ja har­joit­te­len ai­na lenk­keil­les­sä­ni, kä­vel­les­sä on hyvä hö­pö­tel­lä. Olin hy­väs­sä ve­dos­sa täy­sin kes­kit­ty­nee­nä ta­ri­naa­ni, kun yh­täk­kiä näin edes­sä­ni, ai­van kes­kel­lä pol­kua, ison kor­va­sie­nen. Olen kul­ke­nut sitä pol­kua sen­kin sata ker­taa, ei­kä sii­nä ole il­moi­si­na iki­nä kas­va­nut kor­va­sie­niä. Vaan nyt­pä kas­voi – tämä yk­si ai­noa nyr­kin ko­koi­nen muh­ku­ra. Jo­han se piti ko­pa­ta mat­kaan. Jat­koin mat­kaa­ni ja hö­pöt­te­ly­ä­ni. Len­kin lop­pu­vai­hees­sa, tun­tia myö­hem­min, sama ta­pah­tui taas: kes­kel­lä pol­kua oli yk­si ai­noa, iso kor­va­sie­ni. No mut­ta mai­ni­o­ta, ajat­te­lin, täs­tä saan it­sel­le­ni mah­ta­van her­kul­li­sen il­lal­li­sen! Vaan sit­ten kuu­lin sie­ni­kei­ju­jen krö­häyt­tä­vän kurk­ku­aan ja huo­maut­ta­van van­has­ta her­ras­mies­so­pi­muk­ses­ta: en­sim­mäi­ses­tä sie­ni­sa­dos­ta tu­lee ai­na an­taa osa pois. Yri­tin vän­gä­tä vas­taan, et­tä ei­hän täs­tä nyt ole ja­et­ta­vak­si, kun ei ole kuin kak­si sien­tä. Sie­ni­kei­jut nos­ti­vat nok­kaan­sa ei­vät­kä sa­no­neet mi­tään.

Ko­to­na sit­ten tais­te­lin it­se­ni kans­sa, et­tä mi­ten nyt pi­täi­si toi­mia. En­hän nyt voi men­nä vie­mään ke­nel­le­kään yh­tä kor­va­sien­tä…ja kos­ka olen ho­bit­ti, ra­kas­tan ai­van ylen­palt­ti­ses­ti tuo­ret­ta sie­ni­mu­hen­nos­ta, ja tämä oli­si ol­lut ke­vään en­sim­mäi­nen…ai­ka­ni ry­vet­ty­ä­ni mo­raa­li­ses­sa suos­sa pää­tin ol­la kun­ni­al­li­nen – vein mo­lem­mat sie­net naa­pu­ril­le­ni, joka on vas­ta muut­ta­nut Yt­ti­lään, ei­kä vie­lä tun­ne sie­ni­maas­to­ja.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.

Muistakaa ryöpätä kunnolla – kolme kertaa 5 min, neuvoo Marttaliitto!

Riikka Palonen

Seu­raa­va­na aa­mu­na ryn­tä­sin met­sään sil­lä ole­tuk­sel­la, et­tä sie­ni­kei­jut pal­kit­si­si­vat uh­rauk­se­ni oi­kein mo­jo­val­la sie­ni­saa­liil­la – mut­ta kah­den tun­nin va­el­te­lun jäl­keen jou­duin to­te­a­maan, et­tä en löy­tä­nyt ai­no­a­ta­kaan. Ky­syin ai­ka louk­kaan­tu­nee­na, et­tä on­ko tämä nyt rei­lua, an­noin kaik­ki sie­ne­ni pois, mut­ten saa­nut yh­tään ti­lal­le, mi­ten tämä nyt on so­pi­muk­sen mu­kais­ta? No kei­jun­pen­te­leet vas­ta­si­vat suo­raan ja sel­ke­äs­ti: em­me an­na ah­neel­le mi­tään – et ole edes syö­nyt vii­me­vuo­ti­sia pa­kas­tees­ta. Mitä! Ei pidä paik­kaan­sa! Me­nin kui­ten­kin ko­tiin tul­tu­a­ni kai­ve­le­maan pa­kas­te­ar­kun si­suk­sia, ja tot­ta to­si­aan, man­sik­ka­purk­kien vä­liin oli unoh­tu­nut yk­si ra­si­al­li­nen kor­va­sie­niä. Otin sen heti su­la­maan ja söin pois sa­ma­na il­ta­na.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.

Lisukkeet omalta pihalta, tästä se taas satokausi alkaa.

Riikka Palonen

Lau­an­tai­na sit­ten taas met­sään. Yk­si ys­tä­vä tuli lenk­ki­ka­ve­rik­si, ja pur­pu­tin hä­nel­le tätä sie­ni­kei­ju­jen eh­dot­to­muut­ta. Hän eh­dot­ti, et­tä vil­kai­si­sim­me yh­del­le hak­ku­au­ke­al­le – sa­noin, et­tä ihan tur­haa, kä­vin siel­lä ei­len ei­kä siel­lä ol­lut ai­nut­ta­kaan. Suos­tuin kum­min­kin sit­ten kä­ve­le­mään sitä kaut­ta – ja hii ja hoo – mi­nun piti rii­sua kau­la­hui­vi­ni, jot­ta saim­me ne kaik­ki kor­va­sie­net kan­net­tua pois met­säs­tä! Jo­ten­kin olin kyl­lä kuu­le­vi­na­ni sie­ni­kei­ju­jen hi­hi­tys­tä sel­kä­ni ta­ka­na…sat­tui vie­lä ni­mit­täin ole­maan syn­ty­mä­päi­vä­ni, jo­ten ku­jei­le­va met­sän väki oli kuin oli­kin aja­tel­lut an­taa mi­nul­le pait­si ope­tuk­sen, myös syn­ty­mä­päi­vä­lah­jan.

Muis­ta­kaa muu­ten, jos löy­dät­te sie­niä, ai­na läh­ties­sän­ne ko­tiin apa­jil­ta ku­mar­taa kau­niis­ti ja lau­sua ää­neen ”Kii­tos”. Kei­jut ovat mie­lis­sään.

Ja tämä ta­ri­na oli tosi!