Blogi
Riikka
 
Palonen
Olen 56-vuotias ihmettelijä ja kulkija. Yksi oppiarvokin löytyy, taiteen maisteri, mutta tärkein koulutus on vielä kesken – tavoittelen elämän kandin papereita. Opiskeluuni kuuluu paljon kävelemistä. Kuljen polkuja siellä ja täällä ja hämmästelen asioita polkujen varsilla.
26.9.2020 15.05

Käpy kengässä kuiskaili: Syyspäivän tasauksesta, ja vähän elämänkin

Kirkkautta, kuulautta ja selkeyttä.

Kirkkautta, kuulautta ja selkeyttä.

Riikka Palonen

Vuosi on taas pyörähtänyt ja kääntynyt syyspäivän tasaukseen. Jollette ole vielä hoksanneet, niin sanon taas, että olen aina rakastanut syksyä, ja koska myös nämä vuodenkierron merkkipaalut ovat aina olleet minulle tärkeitä päiviä, on siis selvää, että syyspäivän tasaus on ehkä se rakkain.

Tänä vuon­na ym­mär­sin yh­täk­kiä jo­tain muu­ta­kin: sama kier­to­han tois­tuu meis­sä ih­mi­sis­sä – ja kos­ka vuo­den­kier­to on Äi­ti Maan jut­tu, tois­tuu se sel­vim­min meis­sä nai­sis­sa – me kun olem­me maan tyt­tä­riä. Aa­tel­kaa­pas nyt…tal­vi­päi­vän sei­saus, ta­ka­na pit­kä, pi­meä, hil­jai­nen ja nä­ky­mä­tön ai­ka koh­dus­sa – sit­ten valo al­kaa li­sään­tyä eli syn­nym­me ja ta­jun­ta al­kaa kir­kas­tua, maa­il­ma al­kaa hah­mot­tua. Ke­vät­päi­vän ta­saus, he­del­mäl­li­syy­den ja kas­vun val­tai­sa ryöp­säh­dys – ei­kö se ole nuo­ruu­sai­ka, kuu­kau­tis­ten al­ku, ku­kois­tuk­sen ja rä­jäh­tä­vän ke­hi­tyk­sen ai­ka. Ke­sä­päi­vän sei­saus, ta­saan­tu­mi­nen kas­vat­ta­mi­seen, vaa­li­mi­seen, hoi­ta­mi­seen ja työn­te­koon – ai­kui­suus ja äi­teys. Sit­ten – syys­päi­vän ta­saus. Sato on kor­jat­tu, lap­si läh­te­nyt maa­il­mal­le, vaih­de­vuo­det, he­del­mäl­li­sen ajan lop­pu­mi­nen. Voi­mal­li­nen, mat­ri­ar­kaa­li­nen kau­si.

Kä­vel­les­sä­ni taas ker­ran met­säs­sä jäin sit­ten poh­dis­ke­le­maan tätä nai­seu­den syys­päi­vän ta­saus­ta – kos­ka olen juu­ri nyt it­se sii­nä pis­tees­sä, vii­mei­sen epi­so­din alus­sa. Kat­se­lin ym­pä­ril­le­ni ja mie­tis­ke­lin, et­tä jat­ke­taan­pa al­le­go­ri­aa, mitä syk­syi­nen met­sä ker­too mi­nul­le omas­ta elä­mäs­tä­ni juu­ri täs­sä koh­das­sa elä­män kaar­ta.

Syksyllä toiset lähtevät, toiset jäävät.

Syksyllä toiset lähtevät, toiset jäävät.

Riikka Palonen

Run­saus, täy­teys – mar­jo­ja, sie­niä, he­del­miä, kaik­ki­al­la on, mis­tä am­men­taa. Luon­to tar­jo­aa ruu­miin ra­vin­toa, mut­ta me nai­set olem­me tä­hän ikään men­nes­sä täyt­ty­neet elä­män­ko­ke­muk­sel­la – meil­lä on tar­jo­ta hen­gen an­ti­mia, van­han nai­sen vii­saut­ta, olem­me koh­li­neet it­sem­me niin mo­nes­ti ar­ki­päi­vän kul­miin ja sär­miin, et­tä osaam­me jo hie­man eh­kä neu­voa ja aut­taa nuo­rem­pia. On pol­tet­tu poh­jaan niin hil­lot kuin ih­mis­suh­teet­kin. Sin­ne tän­ne tör­mäil­les­sä muo­dos­tuu kui­ten­kin pik­ku­hil­jaa jon­kin­lai­nen kart­ta, ko­ko­nais­ku­va elä­män vii­da­kos­ta. Tot­ta kai jo­kai­nen nuo­ri jou­tuu pöl­jäi­le­mään oman pol­kun­sa, mut­ta meil­lä van­hoil­la emoil­la on ai­na­kin ym­mär­tä­vä syli, jo­hon nuo­rem­mat voi­vat tul­la kuu­le­maan, et­tä nooh, ei tuo niin vaa­ral­lis­ta ole, ja tuos­ta­kin pää­see eteen­päin.

Kirk­kaus, sel­keys, kuu­laus – sitä sa­maa elä­män­ko­ke­mus­ta näis­sä­kin, ja ruuh­ka­vuo­sien jäl­keen aja­tuk­set saa­vat enem­män ti­laa ja ava­ruut­ta, on mah­dol­lis­ta työs­tää ja jä­sen­tää kaik­kea ko­ke­maan­sa. Voi kes­kit­tyä it­sel­le tär­kei­siin asi­oi­hin ja sy­sä­tä jon­nin­jou­ta­van meuh­kaa­mi­sen kom­pos­tiin. Tär­kei­tä asi­oi­ta on to­del­la vä­hän. Il­man­kos mo­net täs­sä iäs­sä al­ka­vat tyh­jen­tää kaap­pe­jaan ihan konk­ree­tis­ti­kin - kuin­ka mon­ta kah­vi­mu­kia ih­mi­nen oi­ke­as­ti tar­vit­see, ja on­ko tar­peel­lis­ta säi­lyt­tää 30 vuot­ta van­haa val­ko­si­pu­lin­kuo­rin­ta­lai­tet­ta, jota ei kos­kaan käyt­tä­nyt. Kä­vim­me täs­sä juu­ri täl­lä vii­kol­la kes­kus­te­lun hy­vän ys­tä­vä­ni kans­sa, hän on tu­los­sa juu­ri ky­läi­le­mään, ja minä va­lit­te­lin, et­tä olen epä­so­si­aa­li­sel­la tuu­lel­la, ei small talk suju. Jo­hon hän: ”Ei se mi­tään, kes­ki­ty­tään me vain big tal­kiin!”

Syksyn viimeiset auringonsäteet ovat huikean värisiä.

Syksyn viimeiset auringonsäteet ovat huikean värisiä.

Riikka Palonen

Het­ken kes­tä­vä hui­kea vä­ri­lois­to – se on täs­sä ja nyt, ja sii­tä on nau­tit­ta­va. Juu­ri nyt. Nyt! Sit­kut­te­lu jou­taa sa­maan kom­pos­tiin jon­nin­jou­ta­vuuk­sien kans­sa. Jos on saa­nut elää näin pit­käl­le, et­tä vie­lä tääl­lä keik­kuu, nyt on elet­tä­vä sil­lä isoim­mal­la omal­la vaih­teel­la, mitä se sit­ten it­se kul­le­kin on. Täy­sil­lä. Nyt. Sil­lä tal­vi on tu­los­sa.

Tämän blogistin polku jatkuu ties minne... kiitos matkaseurasta, ehkä nähdään jossakin toisessa mutkassa!

Tämän blogistin polku jatkuu ties minne... kiitos matkaseurasta, ehkä nähdään jossakin toisessa mutkassa!

Riikka Palonen

Vuo­si on teh­nyt ym­py­rän myös täs­sä blo­gis­tin pes­tis­sä­ni. On ai­ka jät­tää ti­laa seu­raa­val­le kir­joit­ta­jal­le, uu­sil­le nä­kö­kul­mil­le. Kuka tie­tää, eh­kä ta­paam­me näil­lä pals­toil­la vie­lä uu­des­taan – mut­ta nyt tämä täti hä­vi­ää met­sä­po­luil­leen hel­mat hul­mu­ten, ne­nä­ni on nääs sitä miel­tä, et­tä lä­hi­päi­vi­nä voi­si vie­lä löy­tää ai­nek­set herk­ku­tat­ti­ri­sot­toon.

Kii­tos teil­le, kun olet­te jak­sa­neet lu­kea kä­vyn kuis­kauk­sia!