Blogi
Riikka
 
Palonen
Olen 56-vuotias ihmettelijä ja kulkija. Yksi oppiarvokin löytyy, taiteen maisteri, mutta tärkein koulutus on vielä kesken – tavoittelen elämän kandin papereita. Opiskeluuni kuuluu paljon kävelemistä. Kuljen polkuja siellä ja täällä ja hämmästelen asioita polkujen varsilla.
16.1.2020 10.50

Käpy kengässä kuiskaili: Nyrjähdyksistä ja jaksamisesta

Aika monta kertaa elämänsä aikana ihminen joutuu nöyrtymään ja toteamaan, ettei tämän nyt ihan näin pitänyt mennä. Minunkin piti tässä kirjoitella tarinoita polkujen varrelta, vaan kuinka kävi – joulun välipäivinä kantapäähän iski niin sanottu luupiikki, tai hienommin plantaa­ri­fas­kiitti, ja tällä kertaa sangen ärhäkkäästi. Vieläkään en ole päässyt metsälenkeille. Onneksi paikallinen, ihanan pätevä fysioterapeutti teippasi käpälän siihen malliin, että arkiaskareet sujuvat.

Joskus elämän polku tuntuu näköalattomalta lentohiekalta, upottaa ja väsyttää.

Joskus elämän polku tuntuu näköalattomalta lentohiekalta, upottaa ja väsyttää.

Riikka Palonen

Tämä pa­rin vii­kon on­nah­te­lu ja hi­taas­ti koik­ke­leh­ti­mi­nen sai­vat mi­nut ajat­te­le­maan vä­hän toi­sen­lai­sia pol­ku­ja, ni­mit­täin mie­len pol­ku­ja. Siel­lä­kin ek­syy ja nyr­jäh­tää vä­lil­lä. Käsi ylös, kuka ei ole? Nä­kyy­kö ke­tään? Var­mas­ti vii­meis­tään tä­hän kuk­ke­aan kes­ki-ikään eh­ti­neis­sä meil­lä jo­kai­sel­la on ol­lut hä­mä­riä ai­ko­ja, vä­sy­mys­tä, ma­sen­nus­ta, su­rua tai mer­ki­tyk­set­tö­myyt­tä. Sil­ti kan­ta­pään nyr­jäh­tä­mi­ses­tä on pal­jon hel­pom­pi avoi­mes­ti pu­hua, vä­lil­lä tun­tuu, et­tä fyy­si­sis­tä vam­mois­ta voi jopa oi­kein kil­pail­la. Niin kuin meil­lä­kin oli tyt­tä­ren kans­sa eten­kin kar­ja­näyt­te­lyi­den jäl­keen sau­nas­sa ”vec­kans blå­mär­ke” -kat­sel­mus, skaba sii­tä, kum­mal­ta löy­tyi isoim­mat mus­tel­mat.

Kro­pan ko­li­noi­ta myös eh­käis­tään, käy­dään jum­pas­sa, os­te­taan or­to­pe­di­siä työ­ken­kiä, ke­hi­te­tään ha­pe­not­to­ky­kyä, ja käy­dään en­na­koi­vis­sa tar­kas­tuk­sis­sa ja tes­teis­sä. On tosi kä­te­vää, kun oma, tut­tu ham­mas­lää­kä­ri lä­het­tää ker­ran vuo­des­sa kut­sun tar­kas­tuk­seen, tu­lee käy­tyä, ja on­gel­miin osa­taan puut­tua ajois­sa. Ei pää­se pa­hak­si.

Ih­mi­nen on psy­ko­fyy­si­nen ko­ko­nai­suus. Mie­li vai­kut­taa mitä mo­ni­nai­sim­mil­la ta­voil­la ruu­miin ter­vey­teen. Mik­si mie­len­ter­vey­des­tä on sil­ti niin pal­jon vai­ke­am­pi pu­hua? Mik­si on help­po sa­noa, et­tä on me­nos­sa ham­mas­lää­kä­riin, mut­ta ai­van val­ta­van vai­kea tun­nus­taa, et­tä me­nee te­ra­peu­tin vas­taa­no­tol­le? Tai edes tun­nus­taa it­sel­leen, et­tä tar­vit­see hoi­toa pää-pääl­le sii­nä kuin kan­ta­pääl­le? Kui­ten­kin mie­len on­gel­mis­sa pä­tee täs­mäl­leen sama laki kuin kro­pan­kin krem­pois­sa – kun ajois­sa ha­keu­tuu hoi­toon, ei pää­se pa­hak­si. Sa­moin mie­len on­gel­mia voi en­nal­ta­eh­käis­tä – ja asi­an­tun­ti­joil­ta saa tä­hän par­haat neu­vot.

Töppareen takaa voi kuitenkin löytää valonlähteen, suunnan ja avaruutta!

Töppareen takaa voi kuitenkin löytää valonlähteen, suunnan ja avaruutta!

Riikka Palonen

Ote­taan­pas tä­hän nyt rei­pas ”me too” -asen­ne ja tul­laan ulos kaa­pis­ta. Kyl­lä, mi­nun elä­mäs­sä­ni on ta­pah­tu­nut pal­jon ja mo­nen­lais­ta, ja ta­ka­na on ras­kai­ta vuo­sia, ja kyl­lä, olen nyt löy­tä­nyt it­sel­le­ni so­pi­van te­ra­peu­tin ja käyn hoi­dat­ta­mas­sa pait­si ki­pey­ty­nyt­tä kan­ta­pää­tä­ni myös vä­sy­nyt­tä pää­nup­pi­a­ni. Oli iso kyn­nys tun­nus­taa it­sel­leen, et­tä tar­vit­si apua, mei­hin on niin sy­vään juur­ru­tet­tu pär­jää­mi­sen men­ta­li­teet­ti. Te­ra­peut­ti­ni sa­noo sitä ar­vot­to­muu­den ko­ke­muk­sek­si; el­lei osaa ra­kas­taa it­se­ään ter­veel­lä ta­val­la, ajat­te­lee, et­tä ei ole edes avun ar­voi­nen – mut­ta ku­kaan ei osaa aut­taa, el­lei en­sin it­se tun­nus­ta, et­tä apua tar­vi­taan. Kyl­lä ver­ra­ton naa­pu­ri­ni toi pos­tin ja ha­lot, kun us­kal­sin pyy­tää, ja kyl­lä te­ra­peut­ti an­taa nä­kö­kul­mia ja rat­kai­su­mal­le­ja mie­len on­gel­miin, kun­han soit­taa ja va­raa ajan.

Met­sä pol­kui­neen, eläi­mi­neen ja met­sän­hen­ki­neen on ai­na ol­lut mi­nul­le se suu­rin toh­to­ri, niin mie­lel­le kuin fy­sii­kal­le. Päi­vit­täi­nen an­nos ul­koil­maa ja yh­teyt­tä luo­ma­kun­taan tu­lee var­mas­ti myös ole­maan se mi­nun jut­tu­ni niin kau­an kuin ja­lat jak­sa­vat. Sil­loin täl­löin tu­lee kui­ten­kin näi­tä nyr­jäh­dyk­siä, ja nii­hin pi­tää et­siä so­pi­via apu­ja, jot­ta sit­ten taas pääs­tään nor­maa­liin elä­män­ryt­miin. On­nek­si aut­ta­jia löy­tyy, niin vi­ral­li­sia kuin epä­vi­ral­li­sia, ku­ten vaik­ka ys­tä­vät, jot­ka vei­vät mi­nut au­tol­la me­ren ran­taan hen­git­tä­mään raik­kai­ta tuu­lia, kun kan­ta­pää oli ki­peim­mil­lään.