Blogi
Riikka
 
Palonen
Olen 56-vuotias ihmettelijä ja kulkija. Yksi oppiarvokin löytyy, taiteen maisteri, mutta tärkein koulutus on vielä kesken – tavoittelen elämän kandin papereita. Opiskeluuni kuuluu paljon kävelemistä. Kuljen polkuja siellä ja täällä ja hämmästelen asioita polkujen varsilla.
30.7.2020 5.50

Käpy kengässä kuiskaili: Vesisateesta ja häpeästä

Nousevan ukkosmyrskyn kauneutta - huomatkaa myrskyn keskellä huimaavasti lentävä lintu!

Nousevan ukkosmyrskyn kauneutta - huomatkaa myrskyn keskellä huimaavasti lentävä lintu!

Riikka Palonen

Nyt, kun en enää ole maanviljelyksen parissa päätoimisesti, voin katsoa ulos ikkunasta ja todeta säätilan vain säätilana – aiemmin se oli vilkaisu työpurkkiin, nyt pitää tehdä sitä ja tätä koska säätila on tuollainen, tai tehdä sitä ja tätä ennen kuin säätila on sellainen. Nyt sää on vain kyseisen päivän olosuhde.

Nyt voin vih­doin­kin huo­kais­ta va­pau­tu­nees­ti on­nes­ta, kun sa­taa. Myön­nän – au­rin­gon­pais­te ei ole se mi­nun jut­tu­ni. Minä ja leh­mät olem­me sa­maa miel­tä, au­rin­gos­sa on kuu­ma ja sil­miin sat­tuu.

Kaik­kein mie­lui­sin keli mi­nul­le, ai­van vain it­sek­kää­nä miel­ty­myk­se­nä, tot­ta kai ym­mär­rän, mi­ten pal­jon sää vai­kut­taa mo­nen ih­mi­sen elä­mään, mut­ta jos vain sup­pe­as­ti ajat­te­len, mil­loin viih­dyn it­se­ni kans­sa par­hai­ten – no se on uko­nil­ma. Pa­ras­ta on, jos olen ko­to­na, kei­tän hy­vät kah­vit ja is­tun la­si­kuis­til­le ja­lat pöy­däl­lä ja vain olen ja ihai­len luon­non voi­maa ja jy­lyä.

Taivas tummuu Köyliönjärvellä...

Taivas tummuu Köyliönjärvellä...

Riikka Palonen

...ja aallot pieksevät rantaa.

...ja aallot pieksevät rantaa.

Riikka Palonen

Noh, kos­ka olen kyök­ki­fi­lo­so­fi, pi­tää tie­tys­ti poh­tia, et­tä mik­si. Yk­si syy on mi­nul­le niin ra­kas poh­dis­ke­lun ai­he – pers­pek­tii­vi. Kun kat­se­len ja kuun­te­len uk­ko­sen ja rank­ka­sa­teen pau­hua ta­ju­an niin au­to­maat­ti­ses­ti oman pie­nuu­te­ni ja mi­tät­tö­myy­te­ni maa­il­man­kaik­keu­des­sa, ja mi­nus­ta se on erit­täin tur­val­li­nen ja mu­ka­va aja­tus. En minä voi täl­le maa­il­mal­le suu­ris­sa mit­ta­kaa­vois­sa yh­tään mi­tään, ei­vät­kä mi­nun te­ke­mi­se­ni ole suu­res­sa mit­ta­kaa­vas­sa mil­lään lail­la mer­ki­tyk­sel­li­siä. Ei­kä oi­ke­as­taan pie­nes­sä­kään. Olen, elän ai­ka­ni, ja kuo­len. Ja uk­ko­nen me­nee ja ry­mi­see edel­leen, tai­vaan ju­ma­lat aja­vat mu­ku­la­ki­vi­ka­tu­ja rau­doi­te­tuin rat­taan­pyö­rin.

Toi­nen syy on se sama ko­ke­mus, joka tu­lee mi­nul­le ai­na luon­nos­sa – mi­nun ei tar­vit­se ol­la ku­kaan. Tämä on su­kua tuol­le pers­pek­tii­vi­a­jat­te­lul­le. Luon­nos­sa olen osa luon­toa, ei siel­lä ke­tään kiin­nos­ta, mikä mi­nun ni­me­ni tai op­pi­ar­vo­ni on, mitä teen työk­se­ni, ke­nel­le olen su­kua ja olen­ko pes­syt ik­ku­nat. Olen ja kul­jen, ko­e­tan pär­jä­tä, niin kuin hir­vet­kin. Tai kon­ti­ai­set. Tai puo­lu­kat. Val­ta­van va­paut­ta­va olo­ti­la!

Kol­mas on sit­ten se hä­peä. Kun­non lu­te­ri­lai­sen kas­va­tuk­sen saa­neen ih­mi­sen ali­ta­jun­taan is­tu­tet­tu hä­peä. Pi­täi­si saa­da ai­kaan, ol­la toi­me­li­as, käyt­tää joka het­ki tuot­ta­vaan, hyö­dyl­li­seen tai jul­ki­si­vua ehos­ta­vaan toi­min­taan. Uk­kos­myrs­ky on kui­ten­kin täs­sä­kin jär­jes­tel­mäs­sä ylin auk­to­ri­teet­ti: myrs­kyl­lä ei voi lei­ka­ta nur­mik­koa ei­kä edes imu­roi­da, kos­ka säh­kö­kat­ko. Eli is­tuk­sin täs­sä ja hör­pin kah­via, kos­ka olen olo­suh­tei­den uh­ri – muu­toin­han oli­sin pe­se­mäs­sä pos­ti­laa­tik­koa! (kah­via siis voin keit­tää säh­kö­kat­kos­ta huo­li­mat­ta, puu­hel­la pal­ve­lee)

Sit­ten kun­non kyök­ki­fi­lo­so­fi laa­jen­taa nä­kö­kul­maa: mik­si minä, ai­kui­nen ih­mi­nen, yk­sin elä­jä, ve­la­ton mut­ta las­kun­mak­su­ky­kyi­nen – mik­si minä tar­vit­sen val­tuu­tuk­sen uk­kos­myrs­kyl­tä kah­vin­juon­tiin ja jou­ta­vaan is­tus­ke­luun? Kuka mi­nua kont­rol­loi? Ajat­te­lee­ko ohi aja­va naa­pu­ri, et­tä jo vain on lais­ka tuo­kin euk­ko – ja vaik­ka ajat­te­li­si, on­ko sil­lä mi­nul­le mer­ki­tys­tä? Elä­mä on niin hel­va­tan ly­hyt, rak­kaat ih­mi­set, se me­nee ohit­se nuo­len no­peu­del­la, ei­kä meis­tä to­si­aan­kaan jää uni­ver­su­min his­to­ri­aan mi­tään mai­nit­ta­vam­pia lau­sel­mia. Ei ke­nes­tä­kään. Joi­ta­kin his­to­ri­an merk­ki­hen­ki­löi­tä­hän on, sa­not­te nyt, mut­ta yk­si ker­ral­laan heis­tä­kin pal­jas­tuu piir­tei­tä, jot­ka ra­pi­sut­ta­vat mai­net­ta. Me kes­ki­ver­to­yt­ti­lä­läi­set voim­me kyl­lä ihan huo­let­ta to­de­ta, et­tä mei­tä ei his­to­ri­an­kir­joi­hin piir­ret­tä. Niin­pä voi­si ihan il­man uk­kos­myrs­ky­ä­kin ot­taa ja is­tah­taa kah­vi­ku­pin kans­sa ihan jou­ten sil­loin täl­löin – ol­la vain ole­mi­sen ta­kia. Pä­te­mät­tä. Pie­ni otus suu­res­sa maa­il­mas­sa, mut­ta tur­vas­sa pe­sä­ko­los­saan. Ei­kö se ole hyvä ja ta­voi­tel­ta­va, ar­mol­li­nen olo­ti­la?

Ilman sadetta ei saa tattikastiketta!

Ilman sadetta ei saa tattikastiketta!

Riikka Palonen

Sit­ten on tie­tys­ti vie­lä yk­si lois­ta­va jut­tu sa­de­sääs­sä. Sade kas­vat­taa sie­niä. Ja me pie­net ho­bi­tit, ah me ra­kas­tam­me met­sä­sie­niä…mut­ta en ker­ro, mis­sä nii­tä on. Pait­si et­tä met­säs­sä.

Näköislehti

Instagram

Instagram