Taloyhtiön saunakin on ollut suljettuna poikkeuslain nojalla.
Kyllä nyt kelpaisi istuskella omakotitalon puutarhassa omenapuun alla ja morjestella naapureille riittävältä turvaetäisyydeltä. Tai mikä vielä parempaa: huutoetäisyydellä ei olisi naapureita lainkaan.
Siellä minä nyt istuttaisin porkkanaa pihakeinun viereen kotivaraksi. Grilli lämpiäisi kilpaa pihasaunan kanssa.
Omakotitalo on ollut haaveissani lapsesta saakka. Se johtuu varmaankin siitä, että olen asunut koko elämäni vuokra-asunnoissa: kerrostaloissa ja rivitaloissa. Lapsena maalla olin poikkeustapaus, mutta kun muutin Tampereelle lukioikäisenä, tilanne muuttui: vuokralla asumisesta ja kerrostaloista tuli uusi normaali. Opiskeluaikoina se oli myös paras vaihtoehto joka suhteessa.
Lähimmäksi omakotitaloasumista olen toistaiseksi päässyt perheemme kesämökillä. Sielläkin tosin olen heilutellut vasaraa, lapiota, kirvestä ja sivellintä vain apupoikana. Humanistin koulutuksella mitään vasaraa monimutkaisempaa työkalua tuskin osaisin käyttääkään.
Kateellisena kuitenkin ajattelen sitä, mistä kaikesta puuhastelusta jään paitsi kerrostaloasujana. Jossain mielen sopukoissa ääni muistuttaa, ettei omakotiasuminen pelkkää auvoa ole ja kolan lykkimiseenkin kyllästyy, mutta vaiennan äänet.
Miksi sitten en ole hankkinut omakotitaloa? Tuollahan niitä olisi myynnissä pilvin pimein. Syitä on monta, mutta tärkein lienee se, ettei elämäntilanne ole vielä mahdollistanut sitoutumista asuntolainaan ja yhteen paikkaan. Vielä emme myöskään ole löytäneet sitä hyväkuntoista sata vuotta vanhaa mansardikattoista hirsitaloa, joka sijaitsisi luonnonrauhaisalla paikalla järven rannassa, lähellä palveluita. Ja olisi edullinen, tietysti.
Siihen asti on tyydyttävä väliaikaisratkaisuun: muutan viikonloppuna vuokralle rivitaloon. On sielläkin sauna ja pihamaata.