Päiviteltyäni asiaa kotona ja töissä lähdin seuraavana iltana juoksulenkille. Puolimatkassa tajusin, että heijastimet jäivät hattuhyllylle ja ainoa, mitä minusta ehkä näkyi, olivat sadepisaroista kiiltävät silmälasit.
Vastaantulevat kävelijät ja koiranulkoiluttajat olivat kuin Liikenneturvan mainoksesta: heijastinliivit ja -valjaat loistivat pimeässä. Nolotti niin paljon, että teki mieli loikkia piiloon syvemmälle varjoihin.
Häpeää lisäsi tieto siitä, ettei tämä ollut ensimmäinen kerta, kun törttöilen pimeässä: hihan ympäri kietaistavat heijastinnauhat unohtuvat liian usein hattuhyllylle, väärän takin hihaan tai minne milloinkin, ja takin liepeessä roikkuvat heijastimet onnistun aina hukkaamaan jonnekin. Heijastinliiviä en ole omistanut koskaan.
Tiedän kyllä hyvin, että näkyvyyteen kannattaa panostaa: heijastimien kanssa näyn autoilijoille seitsemän kertaa paremmin kuin ilman niitä ja pysyn todennäköisemmin elossa: onnettomuustietoinstituutti tutki vuosina 2014–2016 pimeän ja hämärän aikaan liikenteessä sattuneita jalankulkijoiden kuolemantapauksia, joissa ei käytetty heijastinta ja arvioi, että viidesosa niistä olisi voitu välttää heijastimen avulla.
Lisäksi heijastimen käyttöpakko pimeällä on kirjattu tieliikennelakiin, vaikkei käyttämättä jättämisestä jaellakaan sakkoja.
Kaikesta tästä huolimatta alle puolet suomalaisista aikuisista käyttää heijastinta säännöllisesti pimeän aikaan. Muistutus siis itselleni ja kaltaisilleni: skarppaa vähän!
Oman ryhdistäytymiseni aloitin ostamalla heijastinliivin tulevia juoksulenkkejä varten.