Toimittajalta
Juha
 
Kaita-aho
juha.kaita-aho@alasatakunta.fi
27.9.2019 16.00

Ihmisen parhaat ystävät

Ennen pidin kissoilleen ja koirilleen höpöttäviä aikuisia puolihulluina. Nykyään kysyn kissaltani aina kuulumiset, kun tulen kotiin.

Ko­dis­sa­ni on asu­nut kat­ti koh­ta vii­si vuot­ta, ja sinä ai­ka­na kä­si­tyk­se­ni sii­tä, mi­ten tär­kei­tä eläi­met voi­vat ih­mi­sil­le ol­la, on muut­tu­nut täy­sin. Kun kym­men­vuo­ti­as ko­ti­kis­sam­me kar­ka­si elo­kuus­sa, olin huo­les­ta se­kai­sin: aja­tus sii­tä, et­tä per­heen­jä­sen oli­si jää­nyt au­ton al­le tai ke­tun sui­hin tun­tui mu­ser­ta­val­ta. Kun kis­sa löy­tyi hy­vä­kun­toi­se­na, oli rie­mu ra­ja­ton.

Suo­mes­sa on noin 700 000 koi­raa ja lu­ke­ma­ton mää­rä kis­so­ja. Lem­mik­kien vai­ku­tus elä­määm­me on val­ta­va: ne tuo­vat iloa ar­keen ja lie­vit­tä­vät mo­nen yk­si­näi­sen ikä­vää. On­pa kis­so­ja käy­tet­ty Suo­mes­sa saat­to­hoi­dos­sa­kin.

Lem­mi­kit pi­tä­vät meis­tä huol­ta, mut­ta myös omis­ta­jil­ta vaa­di­taan huo­len­pi­toa. Vaik­ka suu­rin osa koh­te­lee eläi­mi­ään hy­vin, saa leh­dis­tä yhä lu­kea su­rul­li­sia ta­pauk­sia pen­tu­teh­tai­lus­ta ja muus­ta koi­rien ja kis­so­jen kal­toin­koh­te­lus­ta. Kis­soi­hin moni suh­tau­tuu edel­leen vä­lin­pi­tä­mät­tö­mäs­ti: nur­kis­sa liik­ku­vaa kis­saa ei vai­vau­du­ta leik­kaa­maan, ja seu­rauk­se­na vil­li­kis­sa­kan­nat rä­jäh­tä­vät.

Lem­mi­kin omis­ta­jil­ta vaa­di­taan vas­tuul­li­suut­ta pait­si eläin­tä it­se­ään, myös kans­sa­e­lä­jiä ja mui­ta eläi­miä koh­taan: to­si­a­sia ni­mit­täin on, et­tä ne kil­teim­mät­kin va­paa­na len­ki­tet­tä­vät koi­rat voi­vat ai­heut­taa pel­koa muis­sa. Va­paa­na ul­koi­le­vat kis­sat puo­les­taan voi­vat teh­dä suur­ta­kin tu­hoa al­ku­pe­räis­luon­nol­le ja naa­pu­ruus­suh­teil­le.

It­sel­le­ni lem­mik­ki­ni on opet­ta­nut vas­tuul­li­suu­den li­säk­si eh­kä myös hie­man kär­si­väl­li­syyt­tä. Elä­mä kis­san kans­sa ei ni­mit­täin ole ai­na help­poa: vä­lil­lä kat­ti juok­see yöt sei­niä pit­kin ja jää tyy­ty­väi­se­nä nuk­ku­maan, kun it­se raa­hau­dun töi­hin. Toi­si­naan mi­kään ruo­ka ei kel­paa, ja toi­si­naan sa­pus­kat ok­sen­ne­taan juu­ri pes­tyl­le ma­tol­le. Val­jais­sa on pi­te­le­mis­tä, kun ul­koil­les­sa vas­taan tu­lee vie­ras kis­sa.

Se kaik­ki kui­ten­kin unoh­tuu, kun pu­nai­nen kar­va­pal­lo juok­see hän­tä pys­tys­sä vas­taan ko­ti­o­vel­le työ­päi­vän jäl­keen, mau­kai­see ruo­ka­ku­pin ää­res­tä tai is­tah­taa sy­liin lei­po­maan kä­pä­lil­lään ja pus­kee pää­tään. Tai kun kis­sa il­lal­la kä­per­tyy sän­kyyn kol­man­nek­si pyö­räk­si ja löy­tyy aa­mul­la tu­hi­se­mas­ta hat­tu­hyl­lyl­tä tai au­ki jää­nees­tä li­pas­tos­ta.