Koko pitkän talven odotin tätä: ajelemista kesäiltana suvun kesämökille – sinne, missä olen satoja suvi-iltoja viettänyt.
Rituaali on aina sama: Ensin ämpäreillä vettä pataan laiturinnokasta, sitten puita liiteristä, vanhempien viivasuoriksi rakentamista pinoista. Pimeässä saunassa asettelen halkoja pesään ja hätistelen hyttysiä niskastani. Ei se tälläkään kerralla syty laakista.
Ähellys palkitaan maailman parhailla löylyillä. Kiuas sihahtaa ja kostea löyly leviää hitaasti saunan hämärään. Pihka poksuu kuusihaloissa ja koivuvihdat tuoksuvat. Mietin jälleen kerran: pitäisi pyytää isää opettamaan vihdan teon salat.
Surisee. Kimalainen räpistelee lasia vasten ja koettaa paeta kuumuutta. Avaan ikkunan ja päästän pörriäisen vapauteen jatkamaan töitään. Hengitän kesäiltaa, joka tuoksuu sateen kastelemalta nurmelta. Kirjosieppo juttelee pihlajan oksalla, rantasipi kimittää rannassa, kalalokki kailottaa jotain ja lehmä mörähtää kauempana. Luonnon äänet karkottavat viimeisetkin kireydet kehosta. Kiitän mielessäni naapureita, jotka eivät ole tuoneet pienelle metsäjärvelle vesiskoottereita tai muita koneita tuhoamaan kesäillan konserttia.
Kuikan huuto kantautuu järveltä. (Taas ne ovat täällä). Mystisen kaunis ääni vie jonnekin aikojen taa: tuota samaa huutoa on kuunnellut täällä sukupolvi toisensa jälkeen. Se on kaikunut jyrkistä rantakallioista jo ennen kuin täällä oli yhtään kesämökkiä – tai ihmistä kuulemassa.
Pulahdus laiturilta vilpoiseen veteen palauttaa lähemmäs tätä päivää. Vesi on ruskehtavaa, metsäojien mukanaan kuljettaman humuksen täyttämää. Muistelen vanhan kansan kertomuksia, joiden mukaan tämäkin lähteikäs järvi on joskus ollut kirkasvetinen. Minun aikanani se ei ole sitä enää ollut, joten en osaa olla kovin surullinen.
Toivon vain, ettei tila tästä enää huonone: ettei järvi kasva umpeen ja sinilevä pilaa lasten leikkejä rannassa. Kaikki lienee enemmän tai vähemmän hyvin niin kauan kuin karuilla järvillä viihtyvät kuikat palaavat aina keväällä takaisin.