Esikoiseni on nyt puolitoistavuotias, eli juuri siinä iässä, kun uusia taitoja opitaan hengästyttävällä tahdilla. Tyttö yllättää vanhempansa uusilla sanoilla harva se päivä ja ruokailukin sujuu jo itse lusikoiden – ainakin useimmiten. Uudet taidot ihastuttavat, mutta välillä myös tuskastuttavat: pienet jalat vievät juosten paikasta toiseen ja kiipeilytelineinä toimivat kaikki ne huonekalut, joilla ei pitäisi kiipeillä. Välillä kolisee, vaikka vanhemmat ja päiväkodin työntekijät miten koittavat pysyä perässä.
Lapsi on opettanut minulle omaa vajavaisuuttani: vaikka kärsivällisyys on ruokailua harjoiteltaessa ja uhmakohtausten keskellä kasvanut, on tunnustettava, etten ole toistaiseksi onnistunut kasvattamaan lehmän hermoja. Samoin en ole oppinut toimimaan ripeästi tai loogisesti, kun lapsi herättää kesken syvimmän univaiheen. Selväksi on myös käynyt, ettei minusta olisi työskentelemään päiväkodissa. On hämmästyttävää, miten varhaiskasvattajat onnistuvat pitämään ryhmän alle 2-vuotiaita kasassa ja tyytyväisinä, kun itselleni yksikin taapero tuottaa joskus haasteita. Päiväkodin tädit ovatkin silmissäni Suomen johtavia kriisinhallinnan ammattilaisia.
Mitä muuta olen oppinut? Ainakin sen, että kaikki lapset, perheet ja tilanteet ovat erilaisia, joten yleispäteviä ohjeita joka tilanteeseen on mahdotonta antaa – se mikä toimii joillakuilla, ei välttämättä sovi toisille lainkaan. Kokemuksia on silti mukava vaihtaa.
Onneksi lapseni on opettanut minulle myös paljon muuta: osaan nyt laittaa asioita paremmin tärkeysjärjestykseen ja elää hieman enemmän hetkessä. Löydän myös enemmän riemua arjen pienistä hetkistä – lapsen onnistumiset ja yhteiset leikkihetket ovat pelastaneet monta harmaata päivää. Mikään ei voita sitä, kun taapero töistä tullessa juoksee vastaan ja sanoo isi isi.
Kenties eniten olen oppinut kiitollisuutta: lapsen saaminen ei ole mikään itsestäänselvyys, kuten ei läheisiltä saatu apu lastenhoidossakaan. Lapsiperheessä jokaisesta terveestä päivästä voi myös olla kiitollinen.