Syksyn tullen sitä aina mietiskelee niin mennyttä kuin tulevaakin. Syksy tässä toden totta kutsuukin, koska tänään oli taas aika palata koulunpenkille keramiikan pariin. Ja olihan minulla vähän perhosia vatsassa. Pitkän kesätauon jälkeen odotin innolla näkeväni koulukavereitani ja en olisi jaksanut malttaa, että pääsisin taas upottamaan käteni saveen. Ehkäpä pääsisin pyöräyttämään vähän dreijaakin.

Tur­haa jän­ni­tin – päi­vä oli iha­na! Kun as­tuin si­sään luok­kaan, näin mon­ta uut­ta en­sim­mäi­sen vuo­den opis­ke­li­jaa muo­toi­le­mas­sa ido­lei­ta sa­ves­ta omien pöy­tien ää­rel­lä. Taas uu­sia kas­vo­ja su­kel­ta­mas­sa suo­raan sy­vään pää­tyyn sa­ven ih­meel­li­seen ja mo­niu­lot­tei­seen maa­il­maan. Kut­kut­ti ja oli­sin heti ha­lun­nut kuul­la hei­dän ta­ri­noi­taan. Min­kä­kö­hän­lai­sia pol­ku­ja he oli­vat kul­ke­neet, et­tä oli­vat juu­ri tänä päi­vä­nä pää­ty­neet tän­ne. Mei­dän­kin luo­kal­lam­me ta­ri­noi­ta riit­tää, sil­lä ih­mi­set tu­le­vat hy­vin eri­lai­sis­ta taus­tois­ta. Mei­tä kaik­kia yh­dis­tää kui­ten­kin palo ke­ra­miik­kaan.

Pak­ko myön­tää, et­tä vä­hän jän­nit­ti ot­taa pit­käs­tä ai­kaa sa­vea kä­siin. Läh­ti­si­kö se täs­tä taas vai oli­sin­ko unoh­ta­nut jo kai­ken op­pi­ma­ni? On­nis­tuu­ko se kes­kit­tä­mi­nen ol­len­kaan drei­jal­la vai len­tää­kö sa­vi­my­tyt sei­nil­le? Mut­ta, siis tä­nään kaik­ki vain kul­ki ja drei­jaa­mi­nen tun­tui iha­nal­ta. Tein rei­lun kym­me­nen sa­vi­pal­lon sat­sin ja an­noin vain men­nä. Il­man, et­tä niis­tä oli edes tar­koi­tus tul­la mi­tään. Drei­ja­sin vain, il­man mi­tään odo­tuk­sia. Näin sen elä­män pi­tää­kin men­nä.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.

Dreijaus kulki pitkän kesälomatauon jälkeen.

Ilona Häsänen

Kou­lu­päi­vän jäl­keen oli­kin ai­ka kan­taa ka­mat uu­teen opis­ke­li­ja-asun­to­la­huo­nee­see­ni. Kämp­pik­sik­se­ni sain kak­si muu­ta sa­vi­luok­ka­lais­ta­ni. Hi­ki­sen päi­vän jäl­keen eh­do­tin il­tau­in­tia lä­hei­sel­lä Li­nik­ka­lan­lam­mil­la. Sin­ne­hän ke­vät­lu­ku­kau­si­kin oli lop­pu­nut; päät­tä­jäis­pik­nik­kiin, ran­ta­lent­tik­seen ja ui­mi­seen. Ja lam­pi­han ei pet­tä­nyt mei­tä täl­lä­kään ker­taa. Mie­tim­me vain ää­neen, et­tä olem­me teh­neet oi­kei­ta va­lin­to­ja elä­mäs­säm­me, kun saam­me ol­la täs­sä, juu­ri nyt täs­sä.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.

Iltauinnilla Linikkalanlammilla

Ilona Häsänen

Mat­kal­la lam­mel­ta asun­nol­le kuun­te­lin ää­ni­vies­tiä ys­tä­väl­tä­ni. Hän oli tä­nään mie­tis­kel­lyt elä­män syn­ty­jä sy­viä. Hän oli poh­ti­nut, et­tei elä­män to­si­aan vält­tä­mät­tä tar­vit­se ol­la sitä kuu­lui­saa ka­sis­ta nel­jään ja iso­ja asun­to­lai­no­ja, vaan vä­lil­lä täy­tyy py­säh­tyä ja pun­ni­ta min­kä­lais­ta elä­mää oi­ke­as­ti ha­lu­aa elää. Elä­män ei ole tar­koi­tus ol­la pelk­kää pak­ko­pul­laa.

Hän ker­toi iloit­se­van­sa pal­jon puo­les­ta­ni, et­tä pa­la­set ovat koh­dal­la­ni lok­sah­ta­neet pai­kal­leen ke­ra­mii­kan ja maal­le­muu­ton myö­tä. Tu­lin niin on­nel­li­sek­si, kun hän ker­toi mi­nun ins­pi­roi­van hän­tä ta­voit­te­le­maan unel­mi­aan. Jos jos­kus mar­ras­kuun pi­mei­nä il­toi­na mie­le­ni syn­kis­tyy, tu­len soit­ta­maan tätä ää­ni­vies­tiä tau­ot­ta: ”Sun kans­sa tu­lee sel­la­nen fii­lis et kaik­ki on mah­dol­lis­ta ja et pi­tää vaan luot­taa it­teen­sä. Sem­mo­nen hyvä fii­lis tu­le­vai­suu­des­ta ja elä­mäs­tä.” Tämä vies­ti kruu­na­si päi­vä­ni!

Mik­sei sit­ten vaik­ka ai­na syk­syn tul­len py­säh­tyi­si tut­kis­ke­le­maan, et­tä mis­tä on tul­tu, mis­sä nyt ol­laan ja mitä kaik­kea tu­le­vai­suus meil­le voi­si tar­jo­ta­kaan. Ja teh­dä nii­tä kuu­lui­sia va­lin­to­ja.