Koronavuosi nosti monipaik­kai­suuden parrasvaloihin.

It­se­kin maal­le taan­noin muut­ta­nee­na luen ar­tik­ke­lei­ta ai­hees­ta in­nol­la ja mie­len­kiin­nol­la. Tä­nään kui­ten­kin jo­kin ko­lah­ti, sil­lä ta­ju­sin it­se­kin kuu­lu­va­ni hy­vin vah­vas­ti tä­hän ky­sei­seen jouk­koon. Eh­kä olen ym­mär­tä­nyt tä­män nou­se­van mo­ni­paik­kai­suu­den tren­din kos­ke­van vain va­paa-ajan mo­ni­paik­kai­suut­ta eli esi­mer­kik­si ke­sä­ko­ti maal­la ja pie­ni asun­to kau­pun­gis­ta.

It­se olen vii­mei­sen vuo­den ajan reis­san­nut Ylä­ne–Fors­sa-vä­liä, viet­tä­en ar­ki­päi­vät opis­ke­li­ja-asun­nos­sa Fors­sas­sa ja vii­kon­lo­put Ylä­neel­lä maal­la. Sa­mal­la kui­ten­kin kai­va­ten ar­ke­na­kin omaan ko­tiin. Mo­ni­paik­kai­suus si­säl­tää siis heh­ku­tuk­sen ja on­nen li­säk­si lo­put­to­mia tun­te­ja jul­ki­sis­sa kö­köt­tä­mis­tä ja koti-ikä­vän tun­tei­ta.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.

Koti maalla ja kaupungissa.

Joonas Puttonen

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.

Viikot vierähtävät opiskelija-asuntolassa Forssassa.

Ilona Häsänen

Ku­lu­vaa kou­lu­vuot­ta Fors­sas­sa on enää viik­ko jäl­jel­lä. Tau­ko asun­to­las­ta ja reis­saa­mi­ses­ta tu­lee tar­pee­seen, sil­lä mi­nun mo­ni­paik­kai­suu­den yh­tä­lös­sä­ni toi­nen pai­kois­ta on sel­väs­ti enem­män koti kuin toi­nen. Toki asun­to­la on tar­jon­nut upe­at puit­teet sii­hen, et­tä voi täy­sin kes­kit­tyä kou­lun­käyn­tiin ja jää­mään vaik­ka koko il­lak­si kä­det sa­ves­sa pa­jal­le, kun oma sän­ky löy­tyy heti 50 met­rin pääs­tä kou­lu­luo­kas­ta.

On­han se haus­kaa, et­tä pys­tyy hyö­dyn­tä­mään kah­den paik­ka­kun­nan par­haat puo­let. Fors­sas­sa pää­see kul­ke­maan kä­vel­len ja pyö­räl­lä joka paik­kaan ja il­ta­sel­la voi käy­dä vaik­ka kan­sa­lai­so­pis­tol­la ku­to­mas­sa. Pa­ras­ta Fors­san an­tia on kui­ten­kin Li­nik­ka­lan­lam­mi, ui­ma­ran­ta ai­van kou­lun vie­res­sä. Siel­lä luon­nis­tuu niin avan­tou­in­ti kuin ran­ta­len­tis­kin – ja ne au­rin­gon­las­kut, ai et­tä. Ylä­neen ke­hu­jen rus­taa­mi­seen tar­vi­taan jo oma blo­gi­pos­tauk­sen­sa.

Kir­joi­tan tätä blo­gia juu­ri mat­kal­la Fors­sas­ta Ylä­neel­le. Puut ovat saa­neet jo vaa­le­an­vih­re­än peit­teen ja au­rin­ko pais­taa täy­del­tä tai­vaal­ta. En mal­ta odot­taa, et­tä pää­sen ko­tiin, sil­lä mi­nul­le mo­ni­paik­kai­suus tar­koit­taa myös puo­li­sos­ta eros­sa­o­loa. Jos vii­kon­lop­pu­na on­kin me­noa jos­sain muu­al­la kuin ko­to­na, viik­ko kau­pun­gis­sa muut­tuu kah­dek­si tai jopa kol­mek­si.

Mo­ni­paik­kai­suus ko­ros­taa myös asuin­paik­ko­jen eri­lai­suut­ta, sil­lä mi­nul­le mo­ni­paik­kai­suus il­men­tyy ve­si­ves­sa­na ja ul­ko­huus­si­na. Toi­ses­sa on kaik­ki mu­ka­vuu­det ja toi­ses­sa ei tule vesi si­säl­le. Toi­ses­sa ti­laa mi­ta­taan ne­li­öis­sä, toi­ses­sa heh­taa­reis­sa. Toi­ses­sa on Netf­lix ja toi­ses­sa re­mont­ti­suun­ni­tel­mia päi­vän jo­kai­sel­le tun­nil­le. Kai­pa sii­nä on hyvä ta­sa­pai­no.

Ja­has, ja niin täs­sä kä­vi­kin, et­tä koh­ta saa­vun­kin pe­ril­le sii­hen toi­seen paik­kaa­ni.