Toimittajalta
Iida
 
Rissanen-Vatja
iida.rissanen-vatja@alasatakunta.fi
11.11.2016 8.00

Kiitos suklaarusinoista

Kello herättää seitsemältä, pienet jalat kipittävät portaita ylös hiljaisiksi tarkoitetuin, mutta intoa ja suloista jännitystä kaikuvin askelin. Joku huomaavainen sielu on ladannut kahvin jo edellisenä iltana: kurottaa tarvitsee vain Moccamasterin nappulaan, ja lits lots, tummapaahtoinen aamun eliksiiri alkaa tippa kerrallaan putoilla kohteeseen.

Kah­vin la­taa­ja on val­mis­tel­lut jää­kaap­piin ko­me­an kaa­kun, pe­rin­tei­sen, tot­ta kai. Vain ker­ma ja kru­me­luu­rit uu­pu­vat, mut­ta niis­sä­pä ei­vät pie­net no­kat kau­aa tu­hi­se. Suit sait vain, ja vaah­toa jäi vie­lä ylit­se­kin!

Lei­vän, eri­tyis­päi­vän kun­ni­ak­si rans­ka­lai­sen sel­lai­sen, pääl­le käy tänä py­hä­aa­mu­na vain Ki­vi­ky­län kink­ku. Pal­vat­tu, sal­vat­tu, sau­not­tu, pa­pe­ri­kää­reis­tä. Vä­hän kurk­kua, oho, pak­su­ja vii­pa­lei­ta tuli, ei hait­taa. Sin­ne pii­lou­tu­vat kui­ten­kin juus­ton al­le. Vä­hän niin kuin ka­kun­ko­ris­te­ru­si­nat pii­lou­tu­vat suk­laa­kuor­ru­tuk­seen, ei­vät­kä sit­ten ole enää ru­si­noi­ta, vaan osa ka­ra­mel­lia.

On­nek­kaat ru­si­nat.

90-lu­vul­la joku muu­kin kuin äi­ti ko­men­si eu­ra­lai­sia isiä, mo­nen ka­ve­rin­kin, oi­kein ko­vas­ti ja joka paik­kaan. Kä­vi­vät suu­ris­sa sa­ta­mis­sa suu­ris­sa kau­pun­geis­sa, suu­res­sa maa­il­mas­sa­kin jos­kus. Po­ru­kal­la läh­ti­vät sun­nun­tai­na, tors­tai­na tu­li­vat ko­tiin. Tors­tai oli vii­kon pa­ras päi­vä: tuli suk­laa­ru­si­na-as­ki, tuli isä.

Sit­tem­min mo­net lai­vat, ai­na­kin isoim­mat, pur­jeh­ti­vat ko­ti­sa­ta­mis­ta suu­rem­piin. Vä­hän niin kuin isom­mat lap­set­kin te­ke­vät. Sil­loin isät hyp­pää­vät lai­vois­ta, avo­kont­to­reis­ta, kou­lu­työ­mail­ta, ku­kin mis­tä­kin, muut­to­au­to­jen rat­tei­hin ja aja­vat sin­ne, min­ne iso­jen las­ten sor­mi osoit­taa. As­tu­vat en­sim­mäi­si­nä iso­jen las­ten en­sim­mäis­ten omien kyn­nys­mat­to­jen yli. Sa­no­vat, et­tä kyl­lä et ole enää ihan lap­si, vaik­ka ai­na olet­kin. Kyl­lä sinä pär­jäät.

Ja jos vä­lil­lä ei, ei hait­taa. Isän au­to on jäl­leen en­sim­mäi­se­nä pai­kal­la.

Kak­ku­pa­la­sen ja rans­kan­lei­vän vie­reen tar­jot­ti­mel­le aset­tuu so­mas­ti kah­vi­kup­pi. Kak­si so­ke­ria, lo­raus mai­toa. Oman huo­neen sa­lois­sa tun­ti­kau­sia val­mis­tel­lut on­nen­toi­vo­tuk­set ovat vuo­sien var­rel­la vä­hi­tel­len vaih­tu­neet kii­rees­sä ky­näil­lyik­si val­mis­ta­va­rak­si. Ai­na ei eh­ti­nyt edes sitä, mut­ta sen­tään soit­taa:

Kii­tos teis­tä, isät.