Toimittajalta
Iida
 
Rissanen-Vatja
iida.rissanen-vatja@alasatakunta.fi
30.4.2020 6.30

Tulkaa tekin

Vietin viimeisiä viikkojani 18-vuotiaana, kun astuin ensimmäisen kerran oman kämppäni kynnyksen yli Jyväskylän Seminaarimäen kupeessa. Reilun 30 neliön vuokrayksiö sisustettiin kirppu­to­ri­ka­malla, Ikean kenkätelineestä löytyi edullisin vaihtoehto tv-tasolle ja imuri ja pyykkikone taisivat olla kaupun­ki­kämp­pänsä jättäneiden komennusmiesten peruja.

Pyyk­ki­ko­neen merk­ki oli Ah­ma, ja se syl­ki si­suk­sis­taan puh­taan pyy­kin mu­ka­na ruu­ve­ja. Muis­tan mai­ni­os­ti, mi­ten ne ko­li­si­vat tip­pu­es­saan laat­to­ja vas­ten, ku­ten sen­kin, mi­ten Ah­mal­la oli ta­pa­na lin­go­tes­saan hyp­piä in­nok­kaas­ti ym­pä­ri pe­su­huo­net­ta. Vä­hän pel­kä­sin­kin sitä, sen ver­ran vil­lis­tä ja pai­na­vas­ta elekt­ro­ni­ses­ta lem­mi­kis­tä oli kyse.

Ra­kas­tuin Kes­ki-Suo­meen ja Jy­väs­ky­lään: sa­ta­kun­ta­lai­sit­tain epäi­lyt­tä­vän­kin avoi­miin ih­mi­siin, nuo­reen ja aka­tee­mi­seen kau­pun­ki­kult­tuu­riin, mä­kiin, jär­viin ja Aal­lon pu­na­tii­li­siin kam­pus­ra­ken­nuk­siin, vaik­ka ne ison osan opis­ke­lu­a­jas­ta­ni oli­vat­kin si­säil­ma­re­mon­teis­sa. Ajat­te­lin, et­tei oli­si has­sum­pi vaih­to­eh­to jää­dä ja juur­tua – tääl­lä­kin on kaik­ki hy­vin.

Vaan en jää­nyt, ja rei­lut kah­dek­san vuot­ta myö­hem­min as­tuin jäl­leen uu­den­lai­sen kyn­nyk­sen yli, nyt oman ko­din Eu­ras­sa. Meil­le kävi, ku­ten vä­es­tö- ja alu­e­tut­ki­ja Timo Aro to­te­si vii­me vii­kol­la Ala­sa­ta­kun­nas­sa: "Ih­mi­set pa­laa­vat mie­lel­lään ta­kai­sin lap­suu­den ja nuo­ruu­den mai­se­miin, jos sa­mal­la ker­taa mo­net asi­at lok­sah­ta­vat pai­kal­leen."

Mies tuli en­sin, ei­kä Sa­ta­kun­taan ve­tä­nyt al­le­kir­joit­ta­nut, vaan en­sim­mäi­nen va­ki­tui­nen opet­ta­jan­vir­ka. Hän ei myös­kään pa­lan­nut, vaan on omaa pe­ru­aan siel­tä, mis­sä met­tä­kin tai­puu "meh­tä" ei­kä kak­koa syö yk­si­kään jär­ki-ih­mi­nen. It­se seu­ra­sin vuot­ta myö­hem­min pe­räs­sä, pa­luu­muut­ta­ja­na, mut­ta myös sekä mie­hen et­tä työn kut­su­ma­na.

Töi­tä, va­paa-ajan elä­myk­siä, lä­hi­pal­ve­lu­ja ja ver­kos­to­ja. Myön­tei­siä muis­ti­ku­via. Sii­nä Aron mu­kaan ovat ve­to­voi­man avai­met. Meil­le Py­hä­jär­vi­seu­dul­la oli tar­jo­ta noi­ta kaik­kia, ja omaa ko­ti­a­kin et­sim­me laa­jas­ti sen eri taa­ja­mis­ta. On­nel­li­nen ja kii­tol­li­nen ar­ki on tän­ne syt­ty­nyt uu­del­leen pie­nis­tä: ta­ka­pi­han lenk­ki­po­lus­ta, mah­ta­vis­ta har­ras­tus­po­ru­kois­ta, tur­va­ver­kois­ta, ul­ko­kun­to­sa­leis­ta, Ee­no­kin por­tais­ta, ylei­sis­tä ran­ta­sau­nois­ta, mie­lek­kääs­tä työs­tä ja tääl­lä ja muu­al­la asu­vis­ta ys­tä­vis­tä.

Vii­mek­si mai­ni­tuil­le sa­non ai­na: tul­kaa te­kin.

Ota kantaa

Ota kantaa