Toimittajalta
Iida
 
Rissanen-Vatja
iida.rissanen-vatja@alasatakunta.fi
9.8.2019 8.00

Se kellui sittenkin

Kyllä vain kivikin kelluu, kun sen pukee tarpeeksi paksuun eli nostetta tuovaan neopree­ni­mär­kä­pukuun. Jack O’Neil, kyseisen kokovar­ta­lo­ku­miasun kehittäjä, ansaitsee todellakin paikan työpöytäni kunni­a­ku­va­ka­val­ka­dissa melko juuri hankitun aviomiehen sekä triathlon- ja Alias-aisaparini Veera Rekon rinnalla.

Toi­sin sa­no­en sain kuin sain­kin tri­ath­lo­nin neit­syt­mat­ka­ni Sä­ky­län sprin­til­lä. Troop­pis­ta hel­let­tä pii­sa­si kuin Ha­vai­jin Iron­ma­nis­sa ikään, mat­kaa ja suo­lais­ta vet­tä on­nek­si vä­hem­män. Ai­ka oli­si ol­lut pa­rem­pi, kun oli­si ui­nut no­pe­am­min ei­kä oli­si Ka­tis­maan ylä­mä­en jäl­keen pis­tä­nyt juos­tes­sa keuh­koon niin pa­huk­ses­ti. Vaan op­pia ikä kaik­ki, ja sik­si ajat­te­lin ja­kaa omal­ta toi­vi­o­ret­kel­tä­ni gee­li­tas­kui­hin ker­ty­neet muu­ta­mat äs­sät myös muil­le tri­ath­lo­nis­ta haa­vei­le­vil­le kun­toi­li­joil­le. Kop­pia näis­tä sit­ten omal­la vas­tuul­la.

Aloi­te­taan lem­pi­lap­ses­ta. Tri­ath­lo­nin uin­ti­o­suu­des­sa ei lo­pul­ta ole kyse fyy­si­ses­tä suo­ri­tuk­ses­ta, vaan psy­ko­lo­gi­ses­ta eloon­jää­mis­kamp­pai­lus­ta. Kun kät­tä, jal­kaa ja kyl­ki­mii­naa sa­te­lee avo­ve­den pärs­keis­sä joka suun­nas­ta, pri­mi­tii­vi­nen vais­to erit­tää ke­hoon ta­san yh­den­lais­ta vies­tiä: älä hul­lu ui sin­ne, mi­hin muut­kin. Mut­ta ui kui­ten­kin, ja kes­ki­ty pu­hal­ta­maan ve­teen ja ot­ta­maan hap­pea siel­tä, mis­tä ei tule kans­sa­kil­pai­li­jan var­pai­ta. Ran­nas­sa voit­ta­ja­fii­lis on suu­rim­mil­laan, kos­ka olet yhä elos­sa.

Kaik­ki osaa­vat pyö­räil­lä, jo­ten pyö­räi­ly on se help­po ja mu­ka­va osuus. En vie­lä Sä­ky­län Ur­hei­li­joi­den eri­no­mai­sen tri­ath­lon­kou­lun alus­sa us­ko­nut vä­li­neur­hei­luun, jo­ten kii­sin ke­vään ja ke­sän yh­tei­set pyö­räi­lyt­ree­nit us­kol­li­sel­la, 10-vuo­ti­aa­na jou­lu­lah­jak­si saa­dul­la Tun­tu­ri Park Ca­feel­la. Pait­si et­ten kii­tä­nyt, vaan sot­kin, pö­kin ja pi­hi­sin, kun muut kii­si­vät Ran­ta­tie­tä ki­lo­met­re­jä edel­lä. Vii­mei­sel­lä pii­na­vii­kol­la en­nen ki­saa aloin sit­ten us­koa, löin hää­lah­ja­ra­hat pöy­tään ja os­tin pyö­rän. Kun­non pyö­rän, luk­ko­pol­ki­met ja stem­mit ja hii­li­kui­tu­run­got ja ei jal­ka­jar­rua ja kaik­ki. Olo on kuin maan­tie­kii­tä­jäl­lä.

Kes­tä­vyy­sur­hei­lun ku­nin­kuus­la­jin päät­tää juok­su, jota sprin­tis­sä pii­saa vii­si ki­lo­met­riä. Pie­ce of cake eli pe­rus­kau­raa – var­sin­kin jos muis­taa, et­tei Ka­tis­maan vaih­to­a­lu­eel­la upe­as­ti tsemp­paa­vas­ta ylei­sös­tä huo­li­mat­ta kan­na­ta kir­mais­ta vie­lä täs­sä vai­hees­sa. Muu­ten saat­taa 4,5 ki­lo­met­riä en­nen maa­lia al­kaa pis­tää, ja puo­len vä­lin kään­tö­pai­kal­le as­ti saa­kin sit­ten kes­kit­tyä pu­ris­ta­maan toi­sel­la kä­del­lä rin­taa ja toi­sel­la ja­ka­maan iloi­ses­ti vas­taan juok­se­vil­le to­siur­hei­li­joil­le ja tii­mi­ka­ve­reil­le ylä­vi­to­sia. Lop­pu­ki­riin kan­nat­taa ai­na jät­tää pauk­ku­ja, ja oli­si huip­pua, jos Sä­ky­lä-tri­ath­lo­nis­ta sai­si­vat jat­kos­sa­kin kaik­ki mi­ta­lin. Sen kun tun­tee an­sait­se­van­sa, oli lop­pu­si­ja mikä vain.