Toimittajalta
Iida
 
Rissanen-Vatja
iida.rissanen-vatja@alasatakunta.fi
7.8.2015 15.54

Nähdääks tollo?

Jyväskylässä viettämäni neljä vuotta ovat lyöneet otsaani pahasuisen leiman. Ei siksi, että suoltaisin rivouksia, eikä siksi, että manaisin ärrä- tai ässäpäitä. Sen sijaan syypää solvauksiini löytyy hieman yllättäen rakkaasta euralais­mur­tees­tamme, joka paitsi mahdollistaa ilmauksien taloudellisen – tai euraa puhumattomien mielestä mielivaltaisen – lyhentämisen, myös ei niin mairittelevat assimilaatiot kahden perättäisen sanan välillä.

Avaan vä­hän, mitä tar­koi­tan. Kut­sun ni­mit­täin ys­tä­vi­ä­ni mitä ikä­vim­min ta­voin ta­hat­to­mas­ti, mut­ta var­sin usein. Ylei­sin suus­ta­ni li­vah­ta­va sam­mak­ko on tol­lo. Jo­kai­nen eu­raa su­ju­vas­ti pu­hu­va ym­mär­tää, et­tä ky­sy­väl­lä in­to­naa­ti­ol­la va­rus­tet­tu il­maus ”Näh­dääks tol­lo” viit­taa vain ja ai­no­as­taan nä­ke­mi­sen eh­do­tet­tuun ajan­koh­taan, ei suin­kaan il­mauk­sen vas­taa­not­ta­jan jär­jel­li­seen ky­ke­ne­mät­tö­myy­teen. Sen si­jaan vi­at­to­mien kes­ki­suo­ma­lais­ten kans­sa lou­nais­mur­tei­set u:n si­sä­heit­to ja -in-lop­pu­heit­to ai­heut­ta­vat usein eri­as­tei­sia vää­ri­nym­mär­ryk­siä.

Vaan pa­hem­pi­a­kin kur­nut­ta­jia on suus­ta­ni pääs­syt. Tois­tai­sek­si kau­his­tut­ta­vin ha­vait­se­ma­ni iva­sa­na syn­tyy­kin il­mai­sus­ta ”mul­le, kun”, jos­sa mul­le vään­tyy eu­ra­lai­sit­tain lop­pu­hei­tos­sa muo­toon mul ja kun muo­toon ku. Ti­lan­net­ta ha­vain­nol­lis­taa vaik­ka­pa mur­teel­li­ses­ti il­mais­tu lau­se ”ha­eks sen mul(k) ku mä en eh­di”, jos­sa lau­sut­ta­es­sa mul-sana saa lop­puun­sa ku-sa­nas­ta as­si­mi­loi­tu­neen k:n. Lop­pu­tu­le­ma jää lu­ki­jan hok­sot­ti­mil­le.

Myön­net­tä­köön, et­tei ku­kaan lie­ne pu­heen­par­res­ta­ni oi­ke­as­ti her­net­tä ne­nään­sä imais­sut. Oi­ke­as­taan päin­vas­toin. Eu­ran mur­re kun sat­tuu ole­maan Eu­ran Dal­to­nei­ta­kin pa­rem­pi suo­ma­lai­sen kes­kus­te­lun iki­jään­mur­ta­ja, jon­ka ai­kaan­saa­mis­ta ti­lan­teis­ta riit­tää yh­teis­tä ja ja­et­tua nau­res­kel­ta­vaa pit­kään.

An­nan jäl­leen esi­mer­kin. Ih­mi­set lou­nai­sen Suo­men ul­ko­puo­lel­la ei­vät var­pus­ta ku­rot­ta­es­saan kor­keuk­siin – el­lei­vät sit­ten sa­mal­la täh­täi­le ki­vää­ril­lä har­maan­pu­hu­vaa pik­ku­lin­tu­am­me. Sa­vo­lai­nen poi­ka­ys­tä­vä­ni taas ajaa vi­hel­lel­len ohi, kun neu­von kään­ty­mään suu­lin jäl­kei­ses­tä tie­haa­ras­ta oi­ke­al­le. Kuu­lem­ma vää­rin muis­tet­tu lin­tu se­kin, suu­li ni­mit­täin.

Poi­ka­ys­tä­vän per­heel­le suo­sit­te­lin ker­ran ”eu­ra­laist kak­koo”. Ei­vät in­nos­tu­neet.