Elävästi muistan minäkin sen elokuun illan, kun vaimoni ja kahden pienen eränkävijän kanssa lähdin ensimmäistä kertaa tänä syksynä sieniä ja marjoja etsimään.
Matka kävi kohti läheistä pururataa, jonka ympäristön tiesin aivan tolkuksi sieni- ja marjamaastoksi. Saappaat ja korit oli katsottu kaikille valmiiksi, lämmintä oli, uskoisin.
Kun saavuimme pururadalle, ohitsemme paineli autonrengasta perässään vetävä lenkkeilijä. Se hieman hämmästytti alle esikouluikäistä sienestäjää, mutta ihmetyksen kohde vaihtui pian, sillä metsässä oli mukavasti jos jonkinlaista sientä.
– Onko tämä myrkyllinen? Entä tämä? Kerätäänkö näitä?
Surkea siinä oli kysymyksiin vastata, kun tietämys rajoittuu lähinnä tatteihin ja haperoihin. "En tiedä, parempi jättää siihen" oli yleisin vastaus.
Tämän kuuli meidät toiseen kertaan ohittanut rengaslenkkeilijäkin. Hänen katseessaan oli rohkaisevaa myötätuntoa.
Mustikkaa oli sen verran mättäissä, että suut kyllä saatiin sinisiksi ja vaimoni sai marjaämpäreihin täytettä. Sienionnikin parani retken edetessä, kun matkaan tarttui iso ja napakan oloinen herkkutatti. Sieniveistä ei ollut mukana, joten päätin antaa tatille mahdollisuuden ja tarkistaa sen kunnon vasta kotona.
Pikkusienestäjien huippuhetki oli liki pääni kokoinen lehmäntatti.
– Onko tämä myrkyllinen? Saako sen ottaa?
– Ei ole, mutta se on kyllä mennyt vanhaksi, katso nyt, ihan pehmeä.
Pehmennyt tatti ja sen sisällä majailevat pikkueliöt olivat reissun suurin aarre. Sitä rääpötettiin mukana silloinkin, kun lenkkeijä renkaineen paineli kolmannen kerran meistä ohi, mutta auton viereen sentään lopulta jätettiin.
Kotona herkkutatin arvoitus ratkesi iloisesti ja se päätyi pannulle voinokareen kanssa. Mustikat lättyjen kyytipoikana olivat enemmän lasten mieleen, mutta kyllä noista vielä tatinsyöjiä kasvaa.
Hyvää suppilovahverosyksyä kaikille!