Lausahduksessa on tietysti muiden hyvien elämänviisauksien tapaan hieman huumoria mukana, mutta – hyvien elämänviisauksien tapaan – taikinaterapia todella toimii.
Pannukakkua leivon harvoin, leipää hieman useammin. Perustaikina on usein vehnäinen, mutta sekaan kokeilen kaikenlaista kaapeista löytyvää, fiilispohjalta. Välillä repäisen ja leipasen rukiista.
– Esan leipä on kuin suklaarasia. Koskaan et voi tietää mitä saat, Forest Gump ehkä sanoisi.
Aamuvirkulle perheelliselle leipominen on hyvä harrastus hiljaisuutensakin ansiosta. Kaikki tehdään uunipellille asti käsipelillä. Uskon, että se on taikinaterapian tehokkuuden suurimpia selittäviä tekijöitä.
Ensin on neste – ja siellä leseiden, soseiden ja siementen sekamelska. Sitten sekaan vispataan jauhoja, ja velli alkaa löytää muotoaan. Lopulta pannaan vispilä sivuun ja vaivataan.
"Pitää tulla hiki" joku huippukokki jossain ohjelmassa joskus kuvaili oikeaoppista vaivaamista, ja niin se totisesti on. Hiki on henkistä tai fyysistä tai molempia. Taikina ei puhu, mutta ottaa vastaan vaivaajan ilot, surut ja väsyt, ja lopulta kädet löytävät leivän hengen.
Rankan vaivaamisen jälkeen taikina tarvitsee lepoa. Leipuri voi käyttää leivän lepohetken itselleen: vaivaamisen jäljiltä päässä on taas tilaa uusille ajatuksille, palikoita saa pyöräytettyä uuteen asentoon.
Vaikka hymy olisi alkuun ollut tiukassa, se nousee taikinan kanssa samaan tahtiin. Jos muu perhe on jo herännyt, hymy tarttuu helposti heihinkin, ja leipomista voi jatkaa porukalla. Lapsikin sen osaa.
Ja niin on Lea-muorin viisaus toimivaksi todistettu. Kun uunin aukaisee ja leivän henki huumaa kaikki aistit, siinä se ratkaisu tulee. Tai ainakin saa tuoretta leipää yhdessä murrettavaksi.