Muutama vuosi sitten kotipihan marjapensaiden rönsyileville oksille tarvittiin tukikehikkoja – tein itse ja säästin, ja kyllä ohi kulkeva naapuri ainakin hyvällä tahdolla tunnistaa niiden tarkoituksen. Pihan onnistunein nikkarointini jää puolestaan harmillisesti katseilta piiloon: kompostorin alustaksi rakennetussa lautakehikossa ei viiden vuoden jälkeenkään näy väsymisen merkkejä.
Sisällä talossa vasaraa ja nauloja on tarvittu myös. Onnistumisen tunne on aina melkoinen, kun saa huonekalun – yleensä ruotsalaisen – vaimon kanssa kasattua. Ja kun vaihdan sokeripalaan valaisimen, tunnen itseni lähes Jorma Piisisen veroiseksi remontoijaksi.
Tietysti vuokralla asuminen olisi joiltain osin paljon helpompaa. Sen tietää talon viisivuotiaskin: kun hiljattain pohdittiin huonejärjestelyjen muuttamista, hän olisi siirtänyt kimpsunsa ja kampsunsa olohuoneeseen, mutta ongelmaksi muodostui oven puuttuminen.
– Soitetaan talonmiehelle, tyttö ehdotti.
Ihmetys oli melkoinen, kun hänelle kävi selväksi, että talonmiehen korvike seisoi hänen edessään ja minuun olisi tyytyminen, mikäli ovihommille on tarvetta. Huoneiden vaihto toteutettiin siinä päässä taloa, missä ovet olivat valmiiksi paikallaan.
Olohuone puolestaan jäi likimain ennalleen. Yhden ahaa-elämyksen toteutin silti sielläkin, kun tein netissä näkemäni pohjalta kissojen kiipeilypuulle jatkoa seinään kiinnitetyillä vanhan tietokonepöydän palasilla. Alustavat tarveainelaskelmat näyttivät selvää säästöä, kun kaupasta tarvittiin vain hyllynkannattimet ja muutama ruuvi. Kun tarpeet oli valmisteltu, oli tämän remonttireiskan mielikin korkealla – kyllä aurinkoiset talvipäivät kulumaan saa näin rakennellessa.
Vähän vinojahan kiipeilytasoista tietysti tuli, kun en vatupassia edes omista, mutta tähän päivään mennessä kissat eivät ole kertaakaan valittaneet tähyilypaikkansa laadusta.