Ohut valkoinen huntu ei riitä peittämään autonrenkaiden rouhimia uria jäisessä liejussa. Kalenteri sanoo, että pitäisi olla valkoista, mutta onkin enimmäkseen mustaa.
Alkuunkaan se ei minua edes sureta. Musta on lupaus elämästä – ei valkoisella mikään kasva.
Hento lumi narskuu pakkasaamuna kengän alla, hengitys huuruaa. Katse hakeutuu mustaan: joko sieltä erottaisi vihreää? Ei vielä, edellisen syksyn leikkaamatta jäänyt ruohokin on menettänyt värinsä.
Odottavan aika on pitkä, sanotaan. Kalenteri kertoo, että vihreää tulee ehkä jo maaliskuussa. Toistaiseksi kamppailu käydään valkoisen ja mustan välillä.
Päättäväisesti aurinko kipuaa päivä päivältä korkeammalle. Keltainen lämpö hiipii kuin varkain luihin ja ytimiin. Se tunkee valkoisen läpi ensin hellästi hivellen, sitten mustaa maata rajusti ravistellen. Iltataivaan pinkki ja purppura verhoavat väistyvän valkoisenkin juhlapukuun.
Vihreäkin tulee vielä, uskon. On tullut joka vuosi.
Valkoinen solisee kiihtyvällä vauhdilla puroina muiden värien tieltä. Mustaa maata täplittävät elämänalut juovat sen ahnaasti. Ensin yksi uskalias nuppu, sitten toinen. Sinnikkäästi auringon haurastuttaman jään läpi puskien. Alkuun vihreää, hieman rohkaistuttuaan lämmintä keltaista toistaen. Sitten kaikkia värejä.
Satunnaisesta siipien havinasta kasvaa valtava pauhu. Punainen, keltainen, musta ja muut värit sujahtelevat ristiin rastiin taivaalla ja laulavat vaistomaisesti ikiaikaisessa kuorossa. Luonnon voima tekee silmäkulman solinasta kohinan.