Olen aina ollut varpaankynsiäni myöten euralainen ja tuonut satakuntalaista identiteettiäni esille seudun ulkopuolellakin. Viisi Jyväskylässä, joka muuten on myös Suomen puhtainta kielialuetta, vietettyä vuotta vahvistivat intohimoani viljellä ketä-sanaa mahdollisimman estoitta, soittaa Sandstormia nupit kaakossa aina ja kaikkialla ja mainostaa Kariniemen kesäisiä grilliboxeja kaverieni pakkaamina.

Etääl­lä suh­de ko­ti­seu­tuu­ni oli yk­sin­ker­tai­nen, so­pi­vas­ti pol­lea, mut­ta myös vä­hän nai­i­vi. Lei­jo­na­no­sa ai­kui­si­än elä­mäs­tä­ni oli jo ra­ken­tu­nut sen ul­ko­puo­lel­la, opis­ke­lu­jen kaut­ta kart­tu­neet ys­tä­vät miel­si­vät Eu­ran si­nap­pi­kun­ta­na jos­sain Tu­run seu­dul­la. Tai sinä paik­ka­na, jos­sa on se ydin­voi­ma­la. Osa ih­met­te­li, mi­ten ei­ra­lai­se­na slan­gi­ni oli vä­hän ruos­tees­sa.

Ny­kyi­sin heis­tä jo­kai­nen osaa jo si­joit­taa Eu­ran maa­il­man­kar­tal­le. Ja vas­ta­ta kun ky­sy­tään, mi­ten luo­naa.

Muu­tim­me poi­ka­ys­tä­vä­ni kans­sa Eu­raan vuo­si sit­ten. Pa­luu juu­ri tän­ne, mi­nun ko­ti­seu­dul­le­ni, oli sat­tu­maa. Sa­vo­lais­läh­töi­nen mie­he­ni sai va­ki­tui­sen opet­ta­ja­pai­kan Rau­mal­ta, tuli edel­lä, ja minä vuot­ta myö­hem­min sekä hä­nen et­tä ny­kyi­sen työ­ni pe­räs­sä. Näil­lä suh­dan­teil­la us­kon mei­dän ol­leen on­nek­kai­ta.

Voi­si ku­vi­tel­la, et­tei­vät kun­nat, nii­den ih­mi­set ja il­mi­öt juu­ri vii­des­sä vuo­des­sa muut­tui­si. Niin ne kui­ten­kin te­ke­vät, ja sa­moin sin­ne jos­kus pa­laa­vat. Kun muu­tin van­hem­pie­ni luo­ta lu­ki­on päät­tä­nee­nä 18-vuo­ti­aa­na, jä­tin taak­se­ni tu­kun ys­tä­viä, ru­tii­ne­ja, lenk­ki­pol­ku­ja, ruo­ka­tot­tu­muk­sia, mie­li­te­ko­ja ja asen­tei­ta. Jo­tain niis­tä oli tääl­lä toki vas­tas­sa, kuin myös kor­vaa­ma­ton oman per­heen, su­ku­lais­ten ja tut­ta­vien tu­ki­verk­ko. Mut­ta pal­jon oli myös pois­sa: niis­tä nu­me­rois­ta, jois­ta en­nen soi­tin leik­ki- ja sit­ten lenk­ki­seu­raa, vas­ta­taan nyt kau­kaa.

Pa­luu­muut­ta­ja­na oma eu­ra­lai­suus pi­tää ra­ken­taa uu­del­leen – löy­tää uu­si re­vii­ri, uu­det ih­mi­set, uu­si nä­kö­kul­ma. Ko­tiu­tua, juur­tua ja tu­kea sii­nä myös tois­ta, jol­le maa­pe­rä oli al­ku­jaan ko­ko­naan vie­ras.

Ja niis­tä eu­ra­lai­sis­ta var­paan­kyn­sis­tä vie­lä. Yli kym­me­nen Ur­hei­lu­ta­lon lat­ti­aa vas­ten pol­jet­tua vuot­ta te­ki­vät sen, et­ten san­daa­li­mal­lin hom­mis­sa oli­si pääs­syt enää lei­vän syr­jäs­tä kiin­ni. Jy­väs­ky­läs­sä niil­tä kes­ti vuo­sia pa­ran­tua.

Kun­nes taas tu­lin Eu­raan, aloi­tin len­to­pal­lon, pol­jin jäl­leen Ur­hei­lu­ta­lon lat­ti­aa. Joka se­kin on muu­ten eri kuin en­nen.

Pa­rem­pi.