Blogi
Maria
 
Tyyster
Mie oon niit ilosii karjalaisii! Olen kolmenkympin ylittänyt pienen pojan äiti ja koululaispojan äitipuoli Säkylästä. Elämme kiireistä muusikko- ja hyvinvointialan vanhempien elämää. Musiikki on minulle tärkeää ja nyt perhe, liikunta sekä hyvinvointi ovat ottaneet samankaltaista paikkaa elämässäni. Armeijan käyneenä ja maatilan tyttärenä juuret ovat syvällä Suomessa.
10.1.2020 10.50

Erinomaisvointi: Minun tieni hyvinvointiin

Minulta kysytään usein, onko minulla itselläni ollut ongelmia painon, herkuttelun, liikunnan, päihteiden, väsymyksen tai ruutuajan kanssa. Vastaus on kyllä.

Ja on vie­lä jos­kus edel­leen. Se suu­rin muu­tos, mikä on ta­pah­tu­nut, on et­ten näe nii­tä asi­oi­ta enää niin suu­ri­na on­gel­mi­na. Näen ne het­kel­li­si­nä ta­pah­tu­mi­na, jois­ta osaan sel­viy­tyä. Tämä on­kin yk­si avain elä­män­muu­tok­seen. Sen ym­mär­rys, et­tei asi­oi­ta voi muut­taa tai op­pia het­kes­sä. Jot­kin asi­at tar­vit­se­vat enem­män ai­kaa kuin toi­set. Maa­il­ma ei myös­kään kaa­du yh­des­tä pie­nes­tä ”vir­hees­tä” tai rep­sah­duk­ses­ta. Päin­vas­toin. Se ”vir­he” voi jos­kus tuo­da kau­an kai­va­tun, an­sai­tun nau­tin­non ja mie­li­hy­vän, min­kä avul­la taas jak­saa jat­kaa eteen­päin.

Mi­nun mat­ka­ni koh­ti hy­vin­voin­tia al­koi vuon­na 2008, 20-vuo­ti­aa­na. Olin ol­lut kol­me vuot­ta ai­kai­sem­min lii­an lai­ha ja nyt olin lie­väs­ti yli­pai­noi­nen. Eräs per­heen­jä­sen sa­noi mi­nul­le: ”Näy­tät ihan por­saal­ta, lo­pe­ta syö­mi­nen!”. Sil­loin löy­sin kun­to­sa­lin iso­vel­je­ni opas­ta­ma­na. Sitä en­nen en ol­lut har­ras­ta­nut lii­kun­taa juu­ri ol­len­kaan, sa­tun­nais­ta lenk­kei­lyä lu­kuun ot­ta­mat­ta. Pian ys­tä­vä­ni hou­kut­te­li mi­nut kun­to­nyrk­kei­lyyn, ja se vei men­nes­sään. Lii­kuin pal­jon, mut­ta syö­mi­se­ni oli mitä sat­tuu. En ym­mär­tä­nyt ka­lo­reis­ta tai ra­vin­to­ai­neis­ta höl­kä­sen pö­läys­tä. Ei­nek­set, pi­ka­ruo­ka, her­kut­te­lu, juh­li­mi­nen, mut­ta myös nyrk­kei­ly ja kun­to­sa­li kuu­lui­vat vah­vas­ti elä­mää­ni mon­ta vuot­ta. Mi­nus­ta tuli niin sa­not­tu ”lai­ha­läs­ki”.

Nyrkkeilyn myötä alkoi aktiivinen urheiluni. Kuvassa myös ystäväni Kati, joka minut sinne alun perin houkutteli.

Nyrkkeilyn myötä alkoi aktiivinen urheiluni. Kuvassa myös ystäväni Kati, joka minut sinne alun perin houkutteli.

2013 me­nin ar­mei­jan pal­ve­luk­seen ja alus­sa olin­kin hy­väs­sä kun­nos­sa. Kui­ten­kin jos­sain vai­hees­sa syö­mi­nen ja sot­kun mun­kit mais­tui­vat enem­män kuin ku­lu­tin, ja ker­ry­tin­kin it­sel­le­ni rei­lus­ti li­sää pai­noa puo­les­sa vuo­des­sa. Sit­ten al­koi aliup­see­ri­kou­lu, sai­ras­tuin pa­has­ti, aloi­tin re­ser­viup­see­ri­kou­lun, mur­sin jal­ka­ni ja jou­duin kes­keyt­tä­mään ar­mei­jan. Se vei fyy­si­sen sekä hen­ki­sen kun­to­ni täy­sin poh­ja­lu­ke­miin. Aloin hie­man kiin­nos­tua vi­ta­mii­neis­ta, mi­ne­raa­leis­ta ja ra­vin­to­ai­neis­ta. Huo­ma­sin puu­tok­sia syö­mi­ses­sä­ni, sekä sen vai­ku­tuk­set krop­paan ja mie­leen. Lii­kun­nan har­ras­ta­mi­nen oli haas­ta­vaa mur­tu­neen ja­lan vuok­si noin vuo­den, mut­ta in­nos­tuin uu­sis­ta ryh­mä­lii­kun­nois­ta ja kun­to­sa­lis­ta vie­lä­kin enem­män. Jäl­leen ker­ran iso­vel­je­ni va­na­ve­des­sä.

Sil­ti pai­nin edel­leen jo­joi­le­van pai­non kans­sa ja ta­sa­pai­noa ei mei­nan­nut löy­tyä sit­ten mil­lään. Tein töi­tä kol­mes­sa eri työ­pai­kas­sa, keik­kai­lin, tree­na­sin, olin mil­loin mil­lä­kin kuu­ril­la ja söin mitä sat­tuu. Olin vä­sy­nyt, stres­saan­tu­nut ja edel­leen ”lai­ha­läs­ki”. 2014 hei­nä­kuus­sa mi­nut kruu­nat­tiin tan­go­ku­nin­gat­ta­rek­si ja al­koi vie­lä­kin suu­rem­pi rum­ba ym­pä­ri maan. Ruo­kai­lut oli­vat nau­ret­ta­via ja juh­lit­tu­a­kin tuli. Tree­ni oli to­del­la sa­tun­nais­ta ja sil­loin­kin pääl­lä kova vä­sy­mys. Iho, krop­pa ja mie­li re­a­goi­vat taas voi­mak­kaas­ti.

Uu­te­na vuon­na 2015 tein pää­tök­sen läh­teä per­so­nal trai­ne­rin val­men­nuk­seen. Sain tar­kan ruo­ka­va­li­on, li­sä­ra­vin­ne­lis­tan, sa­li­oh­jel­mat ja har­joi­tus­ka­len­te­rin. Sil­loin se to­del­li­nen kär­pä­nen pu­rai­si. Oh­jeil­la sain pai­non no­pe­as­ti alas ja li­has­ta­kin ke­hit­tyi. Olin to­del­la mo­ti­voi­tu­nut ja tein kai­ken pil­kul­leen. Kun­nes se kaik­ki al­koi käy­dä lii­an ras­kaak­si työn ja muun elä­män ohel­la. Kaik­ki pyö­ri ruo­an ja tree­nin ym­pä­ril­lä. Lii­ka on lii­kaa. Mo­ti­vaa­ti­o­ni lo­pah­ti ja jo­joi­lu al­koi taas.

2015 syk­syl­lä as­tuin uu­des­taan ar­mei­jan pal­ve­luk­seen, suo­raan jat­ka­maan re­ser­viup­see­ri­kou­lua. Siel­lä kova fyy­si­nen ra­si­tus, oi­ke­an­lai­nen ruo­ka, op­ti­maa­li­nen lepo ja vä­häi­nen va­paa-ai­ka te­ki­vät sen, et­tä kun­to­ni nou­si huip­puun­sa. Sil­loin aloin to­del­la ym­mär­tää, mik­si sil­lä, mitä syöm­me, on mer­ki­tys­tä. Kun ko­tiu­duin tam­mi­kuus­sa 2016, aloin haa­veil­la opis­ke­lus­ta hy­vin­voin­nin pa­ris­sa. Ha­lu­sin tie­tää enem­män ra­vin­nos­ta ja lii­kun­nas­ta. Ha­lu­sin ym­mär­tää, mik­si ”die­e­tit ja kuu­rit” ei­vät oi­ke­as­ti toi­mi­neet pi­dem­män pääl­le ja mitä tar­koit­ti to­del­li­nen kes­tä­vä elä­män­ta­pa­muu­tos.

Armeijassa säännöllinen ruokailu oli yksi tärkeimmistä asioista jaksamisessa.

Armeijassa säännöllinen ruokailu oli yksi tärkeimmistä asioista jaksamisessa.

Nyt, vuon­na 2020, kun olen opis­kel­lut ra­vin­toa, lii­kun­taa ja psyyk­kis­tä hy­vin­voin­tia sekä työs­ken­nel­lyt mo­nien asi­ak­kai­den kans­sa, alan pik­ku­hil­jaa ym­mär­tää, mis­tä on oi­ke­as­ti kyse. Jo­kai­sel­ta asi­ak­kaal­ta opin jo­tain uut­ta työs­tä­ni, ih­mi­sis­tä ja it­ses­tä­ni. Nyt osaan pa­rem­min it­se elää, ku­ten ha­lu­an opet­taa. Elä­män osa-alu­ei­den ta­sa­pai­no on avain­sa­na. Jos­kus voi her­ku­tel­la ja juh­lia, mut­ta se täy­tyy osa­ta lo­pet­taa ajois­sa. Elä­mä ei voi ol­la ai­na ke­vyt­tä ylä­pil­veä. Tu­lee ol­la kii­tol­li­nen elä­män pie­nis­tä, ar­ki­sis­ta asi­ois­ta ja osa­ta naut­tia niis­tä. Näin pää­see ylös myös niis­tä väis­tä­mät­tö­mis­tä aal­lon­poh­jis­ta.

Asi­oi­den suh­teen ei kan­na­ta ol­la eh­do­ton. Jos kiel­lät it­sel­tä­si jo­tain, se hel­pos­ti kum­mit­te­lee. Ren­tous ja ar­mol­li­suus it­seä koh­taan to­si­a­si­at ja fak­tat mie­les­sä pi­tä­en vie­vät pit­käl­le. Kyl­lä. Mi­nä­kin käy­tän voi­ta ja täys­mai­toa, mi­nä­kin syön jos­kus ma­ke­aa ja herk­ku­ja, mi­nä­kin juon jos­kus al­ko­ho­lia, mi­nul­la­kin on jos­kus nii­tä päi­viä, kun ei hu­vi­ta liik­kua. Mut­ta vih­doin, 12 vuo­den jäl­keen, olen al­ka­nut löy­tää näi­hin asi­oi­hin sel­lai­sen ta­sa­pai­non, et­tä pai­no­ni py­syy ku­ris­sa, mie­le­ni ta­sa­pai­nos­sa ja krop­pa­ni hy­väs­sä kun­nos­sa. 2008 aloi­tin mat­ka­ni toi­sen ih­mi­sen ra­jun kom­men­tin vuok­si, ul­koi­sen mo­ti­vaa­ti­on oh­jaa­ma­na, tä­nään 2020 teen asi­oi­ta it­se­ni ja oman hy­vin­voin­ti­ni vuok­si, si­säi­sen mo­ti­vaa­ti­on oh­jaa­ma­na. Vie­rel­lä­ni on ol­lut mu­ka­na ih­mi­siä, ket­kä ovat pot­ki­neet ja neu­vo­neet eteen­päin, ja joil­le olen ikui­ses­ti kii­tol­li­nen.

Nyt on helppo hymyillä! Kuva: Inka Liimatainen.

Nyt on helppo hymyillä! Kuva: Inka Liimatainen.

Inka Liimatainen

Löy­dä elä­mäl­le­si ta­sa­pai­no, ym­pä­ril­le­si oi­ke­at ih­mi­set, tee pie­niä muu­tok­sia vä­hi­tel­len ja nau­ti. Hil­jaa hyvä tu­lee.