Koska laseja on parasta pitää päässä paljon, kun niillä kerran paremmin näkee, ajatus ei mennyt ohi yhtä nopeasti kuin HD-tv:n kanssa. Löysin itseni useampana päivinä palaamasta mielessäni lukion filosofian tunneille, tietoteoreettisiin kysymyksiin.
Kumpi todellisuus kertoo varmemmin maailmasta, se, jonka näen omilla heikenneillä silmilläni vai se, jonka näen lasieni läpi? Tuntui vaikealta ottaa vastaan ajatus, että tekninen väline, vaikkakin vain tarkasti hiottu linssi, määrittelee jatkossa sitä, mitä maailma minulle on.
Tietoteorioille tärkeä on Immanuel Kantin näkemys siitä, että havaitsemisen ja kokemisen lisäksi tarvitaan järkeä, ennen kuin todellisuuden kokemuksesta tulee mielekäs. Kantin ymmärryksen kategorioita on niitäkin verrattu linsseihin, joita ei saa pois. Arkikielessä kuulee usein pohdittavan, kuka katsoo maailmaa vaaleanpunaisten ja kuka minkäkinlaisten lasien läpi.
Platonin näkemys epätäydellisestä aistien maailmasta ja todellisesta ideoiden maailmasta, johon ihminen ei aisteillaan pääse käsiksi, tuntui yhtäkkiä konkreettiselta. Lasien päähän laittaminen vahvisti käsitystä aistihavaintojen epävarmuudesta. Yhtäkkiä maailma ei enää ollutkaan se, jonka luulin sen olleen. Näköaistini ei pystynyt tuottamaan siitä minulle tarkkaa tietoa ilman apua.
Sitten totuin silmälaseihini, ja unohdin filosofisen pohdinnan arjestani. Minusta tuli taas tavallinen pragmatisti, joka ei ajattele sen enempää asioita, jotka toimivat. Nyt näen kauas, hyvä niin. Teki silti hyvää ajatella pitkästä aikaa kunnolla.