Sivistyksen lisääminen ei varmaan ole koskaan pahitteeksi, ja opiskelemalla saa oikein merkinnän siitä, että tietää ja taitaa – epävirallisestihan sitä voi oppia paljon enemmän, mutta opitun tiettäväksi tekeminen on silloin vaikeampaa. Eniten minua ajaa opiskeluun ehkä vääränkinlainen motiivi: tykkään tehdä sitä, missä tiedän olevani hyvä ja mikä minua kiinnostaa, ja saan siitä kaupan päälle säännöllisesti palautetta.
Tiedän, etten ole ihan surkea työssänikään, ja saan toki joskus siitäkin onnistumisen elämyksiä ja palautetta. Kylmä totuus vain on, että suomalaisessa yhteiskunnassa ihminen jättää useimmiten koulunpenkkien mukana taakseen myös palautteen antamisen kulttuurin.
Kirjanpitäjäystäväni juuri totesi, että hänelle parasta palautetta on, kun verottaja on aivan hiljaa – silloin tietää tehneensä työn hyvin. Työtätekevä saa usein itse etsiä ja tulkita palautteensa.
Vaikka kiitoksen saaminen tuntuu hyvältä, kehittävintä on saada sitä rakentavaa palautetta. Koulumaailmassa palautteen antamista mahdollisimman hyödyllisellä tavalla on tutkittu ja hiottu. Jotta negatiivinen palaute menee perille, pitää olla myös onnistumisen elämyksiä ja positiivista palautetta, ovat kasvatustieteilijät arvioineet.
Sitä ei varmaan kiistä kukaan, että palautteen saamisella ylipäätään on merkitystä. Miksi se ei pätisi yhtä lailla työelämään kuin koulumaailmaankin? Näinä haastavina aikoina pienikin lisäpanostus palautteenantamiseen sekä ylhäältä alas, alhaalta ylös että viereen voisi parantaa työmotivaatiota ja -tapoja sekä työnjälkeä ja tehokkuutta joka ikisellä työpaikalla alasta riippumatta.