Myönnän, että minulla on yksi harmilloinen luonteenpiirre. Olen vähän ”minä itte”-tyyppi ja vähän enemmänkin ”minun oma”-tyyppi. En silti pahoita mieltäni, jos joku lainaa kysymättä kynäni, envälttämättä, vaikka hän unohtaisi palauttaakin sen. Kahvikuppini luvatta lainaaminen kuitenkin herättäisi jo epämiellyttävän tunteen.
Kerran eräs tuttu ihminen oli tutkinut salaa uunini, ja koska ikävillä jutuilla on tapana levitä, kuulin jälkeenpäin, että hän oli todennut sen liian harvoin pestyksi. Seuraavan kerran, kun tiesin tämän henkilön pääsevän yksin huusholliini, jätin uuniini viestin: ”Minulle ainakin on lapsena opetettu, että toisten kotona ei saa omin päin mennä kaappeihin. Uuneista ei kyllä puhuttu mitään, mutta uskoisin, että se kuuluu samaan kategoriaan.” Tarina ei kerro, menikö viesti perille. Ainakin se oli yhä uunissa, kun palasin.
Kotiuuni on uskoakseni aika monen mielestä selvästi yksityisaluetta, johon kajoamiseen tarvitaan soveliaisuuden nimissä lupa. Kahvikupista voidaan jo keskustella. Juohan työpaikoilla keskenään samanlaisista kupeista eri päivinä eri ihminen, joten miksi olisi niin kauheaa, jos nimikkokupistakin? Tiskausmenetelmä kummallakin kupilla on sama.
Voi olla, ettei minulla lapsena ole ollut riittävästi sisaruksia ja ystäviä, jotta olisin oppinut jakamaan kahvikuppini ja uunini. Spekulaation sijaan hyväksyn mieluummin, että tällainen vain olen.
Erilaiset ihmiset kokevat reviirinsä eri tavalla, ja siksi yksityisen ja yhteisen raja on joskus häilyvä. Lait ja säännöt eivät kata kaikkia yksityiskohtia, joten pieni eettinen keskustelu on aina erilaisuuden edessä paikallaan.